Valo ja Varjo Prologi
Valo ja Varjo
*Prologi*
Hey!
>>Nyt ei ollut yö, eikä päivä.
Ei aamu eikä ilta.
Tämä ajattoman maan kaistale Valon ja Varjon valtakuntien välissä oli vailla valoa ja varjoa ja täten myös vailla minkäänlaista käsitystä ajan ja päivien kulusta.
Kun näissä kahdessa valtakunnassa päivien kulku pystyttiin laskemaan taivaalla olevien taivaankappaleiden -auringon ja kuun- paikan ja muodon mukaan ei täällä ajattomassa maassa pystytty moiseen.
Mutta kolme viikkoa....
Niin kauan Aiba oli laskenut päivärytminsä mukaan heidän olleen täällä.
Hän oli luottanut oman kehonsa vaatimuksiin, ruoan ja unen suhteen luodakseen mielessään oman sisäisen kellonsa, joka kyllä kertoisi hänelle, milloin pitäisi syödä ja nukkua.
Ja ennen kaikkea, milloin hänen tyttärensä tuli tehdä samoin.
“Voi, pikku Aprinde...“, hän kuiskasi heidän koti raunioissaan kivikeon päällä istuvalle valkeaan, nyt tietysti jo aika kuraantuneeseen mekkoon pukeutuneelle vaalealle tyttärelleen, jonka silmät kääntyivät hänen äänensä suuntaan tuijottaen kuitenkin silkkaa tyhjyyttä.
Silmät olivat läpikuultavan harmaat ja sokeat – olivat olleet jo aivan syntymästä lähtien.
“Äiti...Minua ei väsytä...”
Aiba vilkaisi huolestuneena teini-ikäistä tytärtään ja kääntyi sitten tähyilemään epäluuloisena raunioiden ulkopuolelle löytääkseen pienenkin merkin siitä, oliko mennyt päivä laskennoissaan jo sekaisin. Nyt täytyi olla ilta ja unten aika....
Mutta raunioiden ulkopuolelta ei avautunut sen värikkäämpää todellisuutta kuin niiden sisäpuoleltakaan; kaikki oli yhtä harmaata ja väritöntä kuin rapistuneiden kivipaasien ja laattojen muodostaman rakennuksen sisällä, eikä ulkopuolella liikkunut mitään tai ketään, joka olisi voinut todistaa illan todella laskeutuneen.
Mutta nyt täytyy todella olla vähintäänkin ilta, sillä minua ainakin väsyttää jo aivan hirveästi.... Aiba ajatteli tuskastuneena olematta enää lainkaan varma pysyisikö kauaakaan enää edes järjissään.
Oliko tämä karkaaminen sittenkin virhe?
Kotona, Valon valtakunnassa kaikki olisi toisin.
Tietäisin, mikä aika päivästä on ja mitä minun kuuluisi tehdä. Tyttärenikin saisi kasvaa kaikessa rauhassa ja Valon valtakunnan kansalaiselle normaaleissa oloissa.
Saisi, jos vain....
Aiba huokaisi painaen katseensa alas maahan muistaessaan sen päivän, kun sai kuulla tyttärensä kohtalosta.
Aprindesta oli tuleva Varjon valtakunnan tulevan valtiaan-tämän hetkisen prinssin - oma valo, joka varmistaisi tämän hengissä pysymisen kaiken sen pimeyden ja varjojen keskellä missä Varjon valtakunta sijaitsi.
Valtakuntien tavallisten kansalaisten ollessa varsin lyhytikäisiä liiallisesta auringon valosta tai päinvastoin sen puutteesta johtuen oltiin valtijaiden kesken sovittu jo yli vuosisata sitten vastaavanlaisesta vaihtokaupasta, jonka mukaan kummastakin valtakunnasta lähetettiin vastapuolelle jalosukuinen naisen alku suojaamaan uuden valtakuntansa hallitsijaa valottomuudelta tai vastavuoroisesti kirkkaalta valolta.
Valon hallitsijalla oli täten varjonsa ja Varjon hallitsijalla valonsa, mikä turvasi hallitsijoiden pitkän elämän alamaisiinsa nähden.
Jos Aprinde ei vain olisi “jalosukuinen” näin ei olisi käynyt....
Minun ei olisi pitänyt kajota valtias Valkyoniin silloin kerran...
Aiba sadatteli mielessään, muistaen kyllä täsmälleen ja varsin yksityiskohtaisesti yksittäisen illan, jolloin oli palatsin palvelijana sortunut valtias Valkyonin lihaksikkaalle vartalolle viettäen yksittäisen yön miehen kanssa.
Se oli kyllä unelmieni yö.... Niin täynnä kiihkoa ja romantiikkaa.... Aiba voihkaisi muistoissaan purren kuitenkin nopeasti kieltään ollakseen vaipumatta ajatuksissaan vain entistä syvemmälle.
En olisi tehnyt sitä, jos olisin tiennyt mitä tuleman piti.
Mutta nyt- tai jo oikeastaan muutama viikko sitten kun hän oli vielä ollut Aprinden kanssa kotonaan Valon valtakunnassa- hänen piti mukamas lähettää kaunis, sokea tyttärensä entistä pimeämpään elämään Varjon valtakuntaan prinssi Nevran puolisoksi ihan vain, jotta tämä saisi elämäänsä välttämättömän valon ja siten samalla myös pidemmän elämän.
Mutta ei sellainen varjo prinssi voi mitenkään olla Aprindeni arvoinen! Aiba puuskahti hiljaa mielessään.
Oli totta, ettei hän tiennyt juuri mitään Varjon valtakunnasta, saati sen häikäilemättömäksi kutsutusta valtias Karanlikista tai yhtään sen enempää tämän nuoresta pojasta, joka tulisi varmasti isäänsä.
Pojasta polvi paranee, Aiba lausui hiljaa itsekseen joutuen kuitenkin myöntämään, että Valon valtakunnassa eläneenä ja syntyneenä hänellä oli väkisinkin epäluuloja päinvastaiseen valtakuntaan, joka oli kuin toinen maailma....
“Äiti, minua ei väsytä... “Aprinde toisti saaden Aiban heräämään ajatuksistaan.
“Ei väsytä, enkä halua käydä nukkumaan.... Missä Umbra on?”, tyttö jatkoi silmäillen etsivästi ympäristöään näkemättä siitä kuitenkaan tietenkään mitään.
Aiba hätkähti.
Hän oli jo aivan unohtanut Umbran- nuoren, tummiin vaatteisiin pukeutuneen, poika tukkaisen tytön, jonka he olivat yllättäen kohdanneet täällä ajattoman maan kaistaleella.
Tyttö oli taatusti Valon valtakunnan prinssi Valkristin tuleva puoliso, vaikka ei ollut sitä itse myöntänytkään, saati ollut sitten lainkaan jalosukuisen oloinen tai tapainen.
Tyttö oli vaatinut saada jäädä Aiban ja Aprinden seuraan, ollen selvästi yhtä innokas muuttamaan vastakkaiseen valtakuntaan kuin äiti oli laskemassa sinne tytärtään,
Niinpä Aiba oli antanut tytön jäädä katumatta sitä näin muutaman viikon jälkeen hetkeäkään, sillä Umbrasta oli ollut heille suuri ja korvaamaton apu.
“Umbra lupautui etsimään meille ruokaa kultaseni.
Eiköhän hän palaa kuitenkin jo pian takaisin luoksemme”, hän totesi tyttärelleen rauhoittavaan sävyyn, sillä tämä oli alkanut vilkuilla ympärilleen entistä levottomammin kuitenkaan edellenkään näkemättä mitään.
“Odotahan tässä Aprinde, minä käyn vähän vilkaisemassa tuossa ulkona näkyisikö häntä”, Aiba sanoi kääntyen poispäin tyttärestään suunnaten tämän rinnalta raunioituneen rakennuksen ovi aukolle.
Vilkaistuaan vielä kertaalleen taakseen varmistuakseen tyttärensä todella jääneen paikalleen odottamaan hän astui raunioiden ulkopuolelle.
Yhtä lailla ulkona raunioitunut, karu maisema ei ollut kaunista katseltavaa, joten Aiba pitikin katseensa maassa huomaten vain muutaman askeleen päähän maahan jätetyn paperipussin varsin nopeasti.
Kurottauduttuaan vielä nostamaan sen ylös ja avattuaan sitä hieman varmistuakseen sisällöstä ei hänen tarvinnut epäillä hetkeääkään, kuka oli vain hetkeä aiemmin käynyt tässä heidän raunioidensa ulkopuolella.
Umbra...Mutta miksei hän jäänyt tai tullut sisään jakamaan tätä saalista kanssamme niin kuin normaalisti?
Äidin vaistot alkoivat ottaa Aibasta jo valtaa myös tuon tytön kohdalla, vaikka tyttö olikin pari vuotta hänen omaa tytärtään vanhempi eli jo hieman yli täysi-ikäinen, vieläpä varjon valtakuntalainen eikä edes virallisesti hänen vastuullaan.
Missä olet Umbra....hän antoi katseensa kiertää väritöntä, suorastaan tuhoutunutta ympäristöä toivoen katseensa osuvan mustaan pisteeseen.
Ja hei...tuollahan se erottuikin!
Umbran mustaan pukeutunut hahmo, joka seisoi vain muutaman metrin päässä Valon valtakunnan rajasta....
Mitä ihmettä hän oikein aikoo?!
Aiba järkyttyi huomatessaan nuoren naisen lähestyvän kyseistä rajaa hetki hetkeltä lähemmäs ja lähemmäs.
Eikö Umbra tajunnut, että jos hän astuisi rajan yli Varjo valtakuntalaisena hän tuhoutuisi käytännössä lopullisesti?
“Umbra!”, Aiba parahti rientäessään nuoren naisen luo tarttuen tämän olkapäähän vetääksen tätä poispäin rajan takaa säkenöivästä valosta.
Umbra murahti ja kääntyi hänen puoleensa keltaiset, kissamaiset silmänsä hetkellisesti vihasta välähtäen.
Aiba ei ollut varma pitäisikö hänen ottaa se varoituksena, sillä
mistä hän voisi tietää mitä alunperin Varjon valtakunnasta tulleen mahdollisesti pimeisiin tekoihin ja ajatuksiin kasvatetun naisen päässä todellisuudessa oikein liikkui.
“Umbra pieni, mitä sinä oikein aiot? Tule pois valosta se tuhoaa sinut”, hän puhui kuin äiti tyttärelleen.
“Mennään pois täältä ja palataan Aprinden luo. Hänen ei tee hyvää olla yksin ja sinunkin olisi parempi tulla syömään...”
“Aika on tullut Aiba”, Umbra keskeytti hänen suostuttelunsa ennen kuin hän oli ehtinyt edes kunnolla aloittaa sitä.
Nainen jäikin tuijottamaan nuorempaansa ymmärtämättä tämän tarkoitusperiä alkuunkaan.
“Aika? Mikä aika? Emmehän me erota täällä olessamme aikaa ollenkaan.”
"Aikamme suorittaa tehtävämme hallitsijoiden Valona ja Varjona”, Umbra jatkoi.
“ Tunnen kutsun sisuskaluissani asti- ja niin tuntee Aprindekin”, hän viittasi kädellään vastakkaiseen suuntaan, missä Varjon valtakunnan raja sijaisi.
Aiba seurasi kättä katseellaan ja huomasi kauhukseen tyttärensä aivan rajan tuntumassa- aivan liian suuren matkan päässä hänestä ja Umbrasta, mutta kuitenkin niin läheltä vastakkaista rajaa, ettei tarvittaisi enää kuin vain yksi askel niin Aprinde olisi jo Varjon valtakunnan puolella ja katoaisi sen varjoihin.
Katoasi...
“Ei Aprinde, ei! Älä mene sinne! Aiba huudahti lähtien juoksemaan kohti tyttöä, joka ei reagoinut hänen ääneensä millään tapaa.
Jos hän vain ehtisi juosta tyttärensä luo hän voisi vielä ehtiä pelastaa tämän.
Pelastaa ja ...
Äkillinen, riuska ja tiukka ote tarttui kuitenkin hänen ranteeseensa vetäisten hänet takaisin lähtöpisteeseensä.
Se oli Umbra.
“Umbra, mitä ihmettä sinä oikein teet? Päästä irti! Minun täytyy pysäyttää Aprinde ennen kuin hän-....”
“Myöhäistä,” nuori nainen lausui nyökkäyttäen päätään Varjon valtakunnan rajalle, jonne katsoessaan Aiba näki juuri ja juuri tyttärensä astuvan varjoihin ja katoavan paikalta lopulta kokonaan.
Tasan sillä hetkellä Aiba tunsi elämänsä menettävän merkityksensä ja romahti maahan itkien hysteerisesti. Tämä ei voinut olla mahdollista!
“Ei...ei, ei, ei...!! Minun Aprindeni....Ihanainen Aprini....Mikset antanut minun estää häntä?! Olisin voinut pelastaa hänet! Minun olisi pitänyt pelastaa hänet!...”, hän voihki haukkoen niin epätoivoisesti henkeään, että joku ulkopuolinen olisi voinut kuvitella hänen kouristelevan maassa sydänkohtauksen eikä surun kynsissä.
“Miksi...”
“Meidän täytyy täyttää tehtävämme hallitsijoiden Valona ja Varjona”, Umbra toisti kevyesti jatkaen lopulta jo rauhoittelevampaan sävyyn;
“Eikä Aprindella ole mitään hätää- hänestä tulee Varjon valtakunnan prinssi Nevran valo.
Ja minä tunnen prinssiä sen verran, että häntä parempaa miestä saa kyllä hakea....”
Aiba nosti verestävän katseensa tähän alahuuli edelleen väpättäen.
“Ja minä seuraan omaa kohtaloani ja asetun sen teidän valtakuntanne prinssin....mikä hänen nimensä nyt olikaan...”
“Valkrist...”
“Niin juuri, Valkrist- hänen varjokseen jäämättä kuitenkaan kirjaimellisesti hänen varjoonsa...”
“Mutta sinä olet siis varjoksi valittu? Miten? Kuinka? Mikset sanonut siitä mitään niin, että olisimme voineet olla varmoja sinusta ja tarkoituksestasi olla täällä,” Aiba parahti yrittäen kuulostaa vihaiselta ja rohkealta epäonnistuen tässä kuitenkin täysin.
Umbra sitä vastoin tuhahti kuin kaikki olisi ollut silkkaa leikkiä.
“Luulin, että tajusit sen jo alusta alkaen- eihän täällä ajattoman maan vyöhykkeellä liiku koskaan ketään muita kuin valittuja, jotka siirtyvät rajan yli vastakkaiseen valtakuntaan täyttämään tehtäväänsä.
-Kuten minäkin nyt," hän lausui kääntäen selkänsä maassa edelleen makaavalle naiselle astuakseen jälleen lähemmäs edessä odottavaa Valon valtakunnan rajaa.
“Mutta, hetkinen...Tarkoitatko, että jätät minut tänne nyt yksin?
Ethän sinä voi tehdä niin! Sillä...enhän voi palata takaisin kotiin Valon valtakuntaan, sillä periaatteessa karkasin sieltä yhdessä Aprinden kanssa tietämättä mistään alituisista voimista, jotka kutsuisivat hänet lopulta Varjon valtakuntaan.
Ei minua otettaisi enää takaisin! Ja Varjon valtakuntaan en kyllä ikinä mene, sillä sehän on...paha paikka...”
“Ja sieltähän minä juuri tulen, “ Umbra väläytti pahanilkisen hymyn ennen kuin astui askeleen päähän suuntaamastaan rajasta.
“Ei, et sinä voi...Et voi jättää minua tänne...Minähän kuolen...!” Aiba vaikersi nousten maasta polvilleen.
Epätoivoisesti hän yritti vielä hakea katseellaan yhteyttä Umbraan, joka oli kuitenkin jo kääntynyt poispäin ottaakseen viimeisen askeleen kohti valoa.
Ennen tätä nuorukainen vilkaisi kuitenkin olkansa yli todeten niin viileästi kuin vain kykeni;
“Kenties sinun kohtalosi onkin jäädä tänne. Mätänevä luurankosi on pian täällä muistuttamassa tulevaisuuden valittuja siitä, ettei heidän tule paeta tehtäväänsä Valona tai Varjona. Se on näes mahdotonta, sillä sisäinen kutsu ja ääni ohjaa valitut aina tehtäväänsä...”
Astuessaan valoon Umbra erottui vielä hetken kirkkauden seasta kääntyen vielä Aiban puoleen.
Nainen nousi hetkellisesti ylös älähtäen jotain epämääräistä kykenemättä kuitenkaan astumaan samaiseen valoon. Kaiken järjenvastaisesti se sokaisi hänet
“Kiitos Aiba, kiitos että saatoit sekä Valon että Varjon uusiin tehtäviinsä.
Nyt on sinun aikasi asettua omaasi...“ Umbran kylmä ääni jäi kaikumaan ilmaan kirkkaan valon hiipuessa kyseisen valtakunnan rajalta.
Eikä Aiba liikkunut siitä enää mihinkään. Sokaistuttuaan valosta hän rojahti takaisin maahan jääden todella ikuiseksi muistutukseksi kaikkia tulevia sukupolvia varten.
Muistutukseksi siitä, ettei edes täällä, ajattoman maan merkityksettömällä kaistaleella pärjännyt ilman yhteyttä vastakkaiseen valtakuntaan eli toisin sanoen ilman omaa Valoa taikka Varjoaan... >>
Kommentit
Lähetä kommentti