Pieni namunen
Moikka!
Itelläni on jo pitkään ollut mielessä kirjoittaa tänne blogin puolelle vähän muutakin nukkeihin liittyvää kuin vaan kuvatarinoita (eritoten nyt kun tarinan jatkaminen on kirjaimellisesti jäissä- kevättä odotellessa😅 ).
Niinpä päätin nyt suunnatta huomiota siihen mitä tarinoitteni ja hahmojen takana onkaan. Ja koska Pullip- perheen nuket ovat aikalailla keskiössä kuvatarinoissa niin lienee reilua antaa tilaa BJD- nukeillekin, joita itselläni on myös muutama( saavat oman sivun blogiin kun olen saanut kaikki kuvattua).
Jokaisella heistä on oma taustatarinansa joten edetään heidän kanssaan ihan yksi kerrallaan ja aloitetaan ensimmäisimmästä joka on samalla myös heistä pienin; pikku söpöläinen Candice💗
-Candicesta mainitttakoon, että hänen tarinansa kautta esiin tulee jonkin verran omia henkilökohtaisuuksiani, joita en ole aiemmin tuonut esiin näin julkisesti, joten jännittää vähän mutta tosiasiahan on se että nuket ja kyseiset henkilökohtaisuudet liittyvät miulla alunperin toisiinsa joten mitä niitä piilottamaankaan.
Siirrytään nyt näin kuitenkin itse tarinan " Pieni namunen" pariin.
Kaikki alkaa luonnostaan itse Candicen syntymästä.
Tai oikeastaan jo vähän ennen sitä kun hänen vanhempansa Patricia ja Gregory tutustuivat toisiinsa jo opiskeluaikoinaan rakastuen lopulta toisiinsa kuin rakkaustarinassa konsanaan.
He menivät kihloihin heti opintojensa päätyttyä ja yrittivät lastakin jo varhain.
Epäonnistuttuaan siinä useaan kertaan he saivat kuitenkin lopulta aikaan sen mitä halusivat: pienen, kauniin tytön joka sai nimen Candice Ann Edana Howard.
Hän oli syntyessään ainoa lapsi, oikea silmäterä ja ylpeyden aihe vanhemmilleen, jotka eivät olisi tuolloin voineet olla onnellisempia.
Kuten tyypillistä näin ei kuitenkaan jatkunut ikuisesti, sillä jo vajaan vuoden kuluttua perheen isä Gregory alkoi potea seksuaalisia pakkomielteitä, jotka kohdistuivat eritoten alkoholin- jota mies
tuli käyttäneeksi enemmän kuin vastuulliselta isältä odottaisi- yhteydessä perheen ulkopuolisiin naisiin jättäen näin itse perheensä toisarvoiseksi.
Candice oli tuolloin itse vasta noin vuoden ikäinen, eikä hän täten muistakaan isästään juuri mitään, sillä tämä ei noina aikoina juuri kotona viihtynyt vaan vietti kaiken aikansa joko juuri paikallisessa kapakassa tai sitten kukaties kuinka monen muun naisen seurassa kuin Patrician.
Näin perheen tulotkin jäivät mitättömiksi ja tekivät nuoren äidin lapsen elättämisestä likipitäen mahdotonta.
Patricia koitti kyllä tuolloin vannoa ikuista rakkautta miehelleen saadakseen tämän palaamaan hänen ja heidän pienen tyttärensä luokse.
Gregory ei kuitenkaan ollut enää entisensä, vaan tuli humalpäissään hempeilleeksi toisen naisen seurassa aivan kihlattunsa silmien edessä- vieläpä likipitäen alasti- heivaten näin tämän ja tyttärensä jonnekin kauas, aivan kuin heitä ei olisi ikinä ollut olemassakaan.
Tämän johdosta Patricia murtui, särkyi pahemman kerran eikä varattomana äitinä voinut muuta kuin luopua tyttärestään- "Pienestä namusesta", niin kuin hän tätä kutsui- ennen itsemurhaansa.
Candice varttui täten lastenkodissa.
Lastenkoti aikoinaan Candice ehti varttua vuosia, muttei juuri sosialistunut tai kasvanut kokonsa puolesta koska lastenkodin hoitajat kohtelivat häntä väärin peläten tästä varttuvan isänsä kaltainen pakkomielteinen hyväksikäyttäjä.
Näin he tulivat tarjonneeksi tytölle vähemmän ruokaa kuin muille yms.
Candice itse ei ymmärtänyt tästä mitään, mutta pyrki kuitenkin miellyttämään aikuisia; puhui vain kun siihen oli lupa, totteli mukisematta annettuja ohjeita ja käskyjä sekä pysytteli aina pois muiden jaloista jääden näin kirjaimellisesti aika lailla näkymättömäksi.
Pikkufaktoja
- Candicen koko nimi on Candice Ann Edana Howard (nyk. Chesterfield). Iältään tyttö on tällä hetkellä 10 vuotta, mihin hän siis varttuu sivuhenkilönä tarinan aikana.
- Alunperin köyhästä perheestä, jossa vanhemmat olivat nuoria eivätkä suunnanneet töihin ennen tyttärensä hankintaa. Halusivat oman lapsen niin kovasti, että tämän elättämiseen vaadittavat varat jäivät kuin unholaan, mikä kostautui kun kumpikaan vanhemmista ei etsinyt töitä vielä tyttären syntymän jälkeenkään.
- Koska Candice on tarinan aikana vasta aivan pieni lapsi on hänen luonteestaan vaikea sanoa mitään.
-Vasta lastenkoti aikana tytön luonne alkaa ilmentyä ja se on todella ujo ja hiljainen, mikä näkyi tämän sosiaalisissa suhteissa; hänellä ei ollut ystäviä ja lastenkodin muut lapset pitivät häntä vain aikuisia mielistelevänä, itseään kaunistelevana uuden kodin kerjääjänä.
-Lastenkodissa Candice olikin kuin rikkaruoho keskelllä kaunista kukkaniittyä; yksin, erilainen ja itselleen täysin vääränlaisessa ympäristössä.
- Edellä mainitulta pohjalta Candice on sisimmältään aika hauras. Kuka vaan voisi satuttaa häntä niin pahasti, ettei hän enää toipuisi siitä.
Tämä onnistuisi jopa huomaamatta, sillä Candice on valitettavan hyvä piilottamaan omat reaktiot ja tunteensa muiden sanoihin ja tekoihin, sillä sanoipa kuka vain kuinka ikävästi tahansa hän pysyy aina vain aivan hiljaa jääden käymään kuulemiaan ikäviä kommentteja yms. vain yksin hiljaa mielessään läpi kasaten loppupeleissä niitä sisäänsä niin, että moinen näkyy hänen itsetunnossaan; pahimpana pelkonaan hänellä on ettei kukaan enää koskaan hyväksy tai rakasta häntä sellaisenaan eikä hänen paikkansa olisi täten ollenkaan tässä maailmassa.
Tästä lieneekin paras siirtyä puhumaan Candicesta ja Marikosta, joka muutti pienen tytön elämän lopullisesti.
Mariko on siis Candicen lastenkodista adoptoinut varsin nuori nainen, joka on ottanut tytön silmissä äitimäisen isosiskon roolin. He ovat hyvin läheisiä ja tuoneet toisilleen tukea ja turvaa jo adoptiosta asti.
- Mariko ja Candice tulivat tavanneeksi aivan sattuman kautta, kun Mariko sattui pakomatkalla miesystävältään piiloutumaan lastenkotiin.
Siellä hänet otettiin vastaan tietysti adoptiota harkitsevana asiakkaana, joka saateltiinkin tutustumaan kotia vailla oleviin lapsiin.
Näiden joukossa oli Candice, joka pysyi tapansa mukaan vain sivummalla, kunnes Mariko tuli lähestyneeksi häntä.
-Tarinan aikana Mariko oli aiemmin yksi Candicen isän, Gregoryn seksuaalisen pakkomielteen kohteista johon Marikolla oli vain parin vuoden ikäero.
Hän ei tiedostanut Candicen sukulaissuhdetta mieheen ennen kuin katsoi tätä syvälle silmiin, jotka tyttö tuli perineeksi isältään.
Tämä ei kuitenkaan ollut järkytys, sillä kuin taika-iskusta Mariko ymmärsi jo muutamissa sekunneissa Candicen elämää haluten auttaa/pelastaa tämän sanoen tämän olevan lastenkodin lapsista ehdottomasti ihanin, kutsuen tätä jopa "Pieneksi namuseksi" aivan kuten Candicen äiti Patricia oli aikanaan tehnyt.
Ja tästähän sitten tiivistetysti alkoikin se todellinen elämä Candicelle.
Marikon ansiosta Candice onkin nykyään sellainen kuin on.
Olihan heillä alkuun tietysti vähän haasteitakin Candicen ollessa tottunut vain miellyttämään itseään vanhempaa Marikoa.
Tämän ilmaistessa huolenpitoa ja rakkautta tyttöä kohtaan alkoi Candice vähitellen kuitenkin suuren hämmenyksensä jälkeen avautua ja kehittyä.
Tässä siis vielä faktat siitä millainen Candice nykyään on
- On todella utelias ja oppimishaluinen , mutta samalla varsin varovainen, ettei vain vahingossakaan tekisi mitään väärin/väärää.
- Sosiaalisesti Candice on edelleeen aika ujo pohjautuen ikäviin sosiaalisiin kokemuksiinsa lastenkodissa. Jos Mariko ei olisi aina hänen rinnallaan ei kanssakäymisestä vieraiden kanssa tulisi varmastikaan mitään.
Tälle "isosiskolleen" jona Candice Marikoa pitää, hän voisi avautuakin ties mistä- jopa aivan varhaimmista lapsuudestaan, jos vain muistaisi siitä jotain ( vaikka eipä Mariko täysin tietämättömäksi jääkään, tunnettuaan tytön isän vähän turhankin hyvin).
- Ensimmäistä kertaa elämässään Candice kokee kaiken olevan hyvin- eläväthän he Marikon kanssa kaksin omaten oman pienen perheen.
Ja nyt -jottei ihan kokonaan jää- henkilökohtaisen osion vuoro.
Ensiksikin mainittakoon, etteivät Candicen orpous tai lastentarhassa kasvaminen liity itseeni mitenkään.
- Itse kun olen kasvanut ihan ehjässä perheessä.
Kyse on ennemminkin ihan miusta itsestäni.
Omaan näes todella harvinaisen sairauden, mikä näkyy eritoten kävellessäni ja on tuonut omien haasteiden/ongelmiensa lisäksi vastaani myös muiden ikäviä reaktioita siihen, miten kävelen/ millainen köntys oikein olenkaan.
Kodin ulkopuolella miua ei ookaan oikein koskaan hyväksytty- tai siltä se toisin sanoen on tuntunut kun koko opiskelu-aikani ajan miua kiusattiin. Vielä ala-asteen ekoilla luokilla en ymmärtänyt mistä moinen johtui.
Kun avauduin tuolloin asiasta vanhemmilleni hyö sitten lopulta kertoivat mikä miulla on ja mistä kiusaaminen johtuu, niin eihän sitä voinut tuossa iässä kuin hämmenttyä ja hiljaa sisällään myös järkyttyä kun alkoi lopulta hahmottaa itseään- omaa liikkumistaan- muiden silmin ja sitä kautta tajuta etten mie liiku niin kuin muut.
-Etten tuossa iässä ajateltuna " ole niin kuin muut", mikä johtikin siihen että tulin kovasti vertailleeksi itseäni muihin.
Yläasteelle siirryttyä jäin sitten aivan yksin. Siinä tilanteessa missä silloin olin se oli pahin mahdollinen, mitä saattoi tapahtua.
Kun olin jo tuohon mennessä kokenut pitkään hiljaista kiusaamista ja kiusaajia- kohdaten niitä vielä lisääkin- ja tullut vain vertailleeksi itseäni muihin täysi yksinäisyys ajoi miut suunnattoman epätoivon ja- varmuuden partaalle.
Kun arkipäivät kuluivat ympäristössä jossa olin halveksittu ja pilkattu opiskelusta tuli todella epämieluisaa ja ahdistavaakin.
Olin asian kanssa aivan yksin, sillä tällä kertaa en tullut oikein avautuneeksi tilanteesta, ainakaan aivan kokonaisuudessaan kotona.
Sitä vastoin ongelma meni vain pahemmaksi, kun aloin purkaa sisälleni kasaamaani tuskaa itseeni viiltelemällä itseäni silloin tällöin vanhempieni huomaamatta/ tietämättä.
Onnekseni lukio aikana tulin kuitenkin löytäneeksi todellisen valopisteen elämääni, sillä Pullipit ja siinä ohella Candice löysivät tiensä elämääni- Candice oli tuolloin ensimmäinen bjd:ni, jo silloin niin pieni ja syötävän suloinen, niin viaton ja haavoittuva että aloin vähitellen nähdä siinä omia piirteitäni.
Olen näes luonnostaan aika hiljanen ja ujo, minkä pohjalta en pystynytkään puolustamaan itseäni/ liittymään porukoihin oman hiljaisen kiusaamiseni aikana, vaikka niin olisin halunnutkin. Annoin Candicelle myös pahimman pelkoni eli "ettei kukaan enää koskaan hyväksy tai rakasta sellaisenaan eikä paikka olisi täten ollenkaan tässä maailmassa".
-Tämä näkyi itselläni eritoten niinä menneinä yläaste aikoina kun sitä tuli luonnostaan romanttisen tosirakkauden kaipuussa katsottua vastakkaista sukupuolta epätoivoisesti sillä silmällä että " oiskohan hän kiinnostunut miusta jos katseemme vain kohtaisivat yms."
Mutta ei. Eipä ollut
-Nuket antoivat miulle jo alusta asti todella paljon. Koska olen ihan siitä asti kun opin lukemaan ja kirjoittamaan ollut todella kova tarinoimaan nuket antoivat jo tuolloin paljon inspistä omille tarinoilleen. Valokuvauksen ja tarinoiden suunnittelun kautta he auttoivat miua ilmaisemaan itseäni.
Valitettavasti itsetuntoni lukiossa ei kuitenkaan vielä tuolloinkaan ollut juuri noussut ja kun sitä sai edelleen hämmentyneitä tai oudoksuvia katseita kävelynsä suhteen ei se päässyt siitä nousemaankaan.
Koska tältä pohjalta koin ettei miusta oo mihinkään ja paineet kokeiden suhteen vain kasaantuivat, aivan yo-kirjoitusten alla jätinkin lukion kesken.
Jäin taas kerran kuin tyhjän päälle, mutta ammatilliseen koulutukseen valmentavan koulutuksen jälkeen yritin kuitenkin päästä koulutuksiin jotka ois miua kiinnostanut.
Valitettavasti sairauteni pohjalta en kuitenkaan päässyt -ainakaan pysyvästi- yhteenkään niistä.
Koska aloin jälleen melkein tuntemaan samaa, ikävää tunnetta siitä ettei miusta oo yhtään mihinkään turvauduin nukkeihin.
Candice heidän joukossaan antoi miulle uskoa ja toivoa- kuin nousta kaatuneena maasta ja jatkaa eteenpäin.
Nämä ajat jättivät ikuiset arvet sisääni, mutta kiitos nukkejeni selvisin, enkä enää tule vertailleeksi itseäni muihin, vaikka toisinaan mietinkin asioita vähän liikaa.
Samalla koen ikävien kokemuksien antaneen miulle jotain; olen nyt henkisesti todella vahva, mutta samalla sosiaalisissa tilanteissa aina alkuun aika varovainen.
En kuitenkaan pelkää enää ketään vaan tiedän pystyväni puolustamaan tarvittaessa itseäni.
Ja mikä tärkeintä en ole enää yksin.
Ensinnäkin miulla on edelleen rakkaat nukkeni, jotka antavat miulle joka päivä niin paljon ja perheen ulkopuolella ihana poikaystävä, joka on hyväksynyt miut just tällaisena kun oon - niin sairauteni kuin näiden nukkejenkin osalta. Yhdessä he tekivätkin miusta miut❤
Kiitos jos pääsit tänne asti!❤ Alkaisimme varmaan olemaan tämän postauksen suhteen valmiit joten katsotaan milloin Mariko saa omansa ja mitä kaikkea se tuokaan vielä esiin näiden kahden yhteisestä tarinasta ja suhteesta.
.JPG)
