Tulikärpästen turvaama
Hejdo!
Olen käytellyt tässä paljon aikaa mietiskellen omia nukkejani hahmoineen ja eritoten yksi heistä on noussut tämän tästä mieleeni nimes Yael tarinastani Pimennossa ( kirjoitettu vuosien 2020 tai 2021-2023 välisenä aikana)
En voikaan vastustaa kiusausta ja olla kirjoittamatta tänne pientä tarinanpätkää kyseisestä tarinasta avaten Yaelin ajatusmaailmaa ja ristiriitaista elämäntilannnetta hieman enemmän.
Yael- joka asuu sukunsa temppelissä orpopoika Heikon kanssa- kun on teoriassa kaiken aikaa jatkuvassa ristiriidassa omien tunteidensa ja ajatustensa kanssa, potien samalla suunnatonta velvollisuuden tunnetta tehdä aina edesmenneiden vanhempiensa oppien mukaan tehden näin niin heidät kuin koko menehtyneen sukunsa ylpeäksi.
Mutta miten on; voiko hyvän sydämen murentaa suvun vanhoilla opeilla?
Tässä siis pätkä kyseisestä tarinasta- ottakaa siitä ihmeessä kaikki irti!
>>Yaelin ympärillä pörräävät, ihoa hipovat, valoa pimenevään iltaan tuovat tulikärpäset eivät hipaiseetkaan häntä millään tapaa.
Alituisesti hän saattoi vain aistia niiden läheisyyden ja hehkuvan lämmön, jota ne tuntuivat säkeinöivän ja levittävän ympärilleen.
Painaessaan silmiään entistä tiukemmin kiinni luottaen näiden lentävien hyönteisten saattavan hänet aina määränpäähänsä, puutarhan laidalla sijaitsevalle rukoustemppelille asti hän saattoi kuulla kuisketta ja puhetta, mitä vain hän saattoi sukunsa viimeisenä edustajana kuulla.
"Valoa..rauhaa...ja rakkautta..."
Tulikärpäset kommunikoivat hänen kanssaan.
"Niin, ystävät hyvät...Sitä minä aion menneelle suvulle jälleen jakaa...", hän vastasi hiljaa mielessään avaten samalla silmänsä tajuten päässeensä määränpäähänsä - temppelin ovelle.
Kun Yael astui temppelin sisäpuolelle hän tiesi katsomattakin tulikärpästen hajaantuvan hänen takaansa sen ulkopuolelle ja vain muutaman livahtavan hänen seurakseen kynttilöin ja satiini lakanoin koristellun temppelin lattialle.
Asettuessaan lähimmän tyynyn päälle polvilleen hän asetti kätensä heti ristiin ja painoi leukansa rintaansa lausuakseen kauniita sanoja vanhemmilleen ja läheisilleen, koko menettämälleen suvulle rukoillakseen lopulta heidän puolestaan.
Temppelin pimeys ja vain hieman valoa tuovat, lepattavat kynttilät tuntuivat rauhoittavilta.
Jokin ei kuitenkaan täsmännyt.
Yael tunsi sen heti ja räväytti silmänsä auki nähden tumman varjon seinää vasten asetettujen massiivisten kyntteliköiden takana.
"Yael", varjoisa hamo lausui äänellä, jota saattoi tuskin kuulla.
Koska nuori nainen oli kuitenkin osannut odottaa nimensä lausuttavan ja kaiken lisäksi tunnisti äänen ei hän järkyttynyt itselleen tutun, nuoren pojan astuessa piilopaikastaan kynttilöiden himmeään valoon.
"Heiko, mitä sinä täällä teet? Enkö ole jo kieltänyt sinua tulemasta pyhään temppeliin näin rukousiltoina? Et saisi olla täällä- eritoten näin yksin. Saattaisit rikkoa jotain"', Yael tiesi hieman liioittelevansa , mutta ei halunnut pojalle jäävän hitusenkaan epäselväksi, kuinka tärkeä kyseinen paikka hänelle oli.
"Minä...minä....halusin...minä halusin vain puhua kanssasi....En saa unta ennen sitä...se on...se on tärkeää.." poika takelteli vaivoin väistäen Yaelin syyttävän kysyvää katsetta.
" No sinustapa on tullut tunteikas.
-Ja jokseenkin yliherkkä.....No, anna kuulua, mitä asiasi koskee?"
Temppelin ikkunoista sisään siivilöityvä laskeva auringon ja nouseva kuunvalo osui Heikon poskelle tehden tämän pisamia kukkivasta ihosta kalpean sävyisen.
Vai oliko poika itsestään jo ihan kalpea?
" Muistat varmaan ne kylältä hommaamani mangot ja persikat..."
" Kyllä, muistan. Ne olivat mukavan makeita ja suussa sulavia.
Mutta miten ne liittyvät mihinkään? Annoin sinulle niistä jo rahaakin takaisin".
"Niinhän sinä teit, eivätkä ne hedelmät oikeastaan liityy mihinkään
mitenkään...Mutta kylässä, jossa kävin ostamassa niitä....." Heiko kesḱeytti jääden selvästi odottamaan ystävänsä reaktiota.
He molemmat kyllä tiesivät mistä kylästä oli kyse.
Yael huokaisikin ja painoi silmänsä tiukasti takaisin kiinni.
Ikävä, terävä pisto hänen sydämmessään muistutti häntä läheisestä, vain kävelymatkan päässä olevasta kylästä ja sen tilanteesta, josta Heiko oli kertonut hänelle jo aiemminkin.
Kylästä, joka oli edelleen, tuhon ja hävityksen aikakauden jäljiltä täynnä pimeyttä ja pelkoa.
Ihmiset siellä olivat kuullemma edelleen niin peloissaan, että kulkivat huivit silmillään, jotta eivät tulisi nähneeksi sitä tuhoa, jonka hornahinen- sieluja itseensä imevä hirviö oli saanut aikaiseksi.
Monet taisivat edelleen jopa pelätä kohtaavansa kyseisen hirviön suoraan kadulla eivätkä sen takia riisuneet huiviaan mistään hinnasta.
Ainut paikka jonne hirviö ei ollut onnistunut iskemään olikin juuri Yaelin suvun temppeli jonka suojaus pohjautui mitä ilmeisimmin hänen yhteyteensä tulikärpäsiiin.
Hän ja Heiko olivat siis olleet kaiken aikaa turvassa samalla kun kaikki muut olivat....
" Kyläläiset olivat tänään jotenkin erityisen masentuneita....
He eivät ole ilmeisesti onnistuneet saamaan palaneita peltojaan enää kukkimaan eivätkä ole sen takia pystyneet tuottamaan esimerkiksi leipää- sen takia tyydyin itse asiassa hedelmiin- ja koska viljelijän ammatti ei ole enää kannattava suurin osa ihmisistä on asettunut kerjuulle kaduille.
He kerjäävät toinen toisiltaan saamatta tietenkään mitään....
Ja ne asumukset kaduilla....ne ovat todella ränsistyneitä ja suojattomia, joten en ihmettele kyllä yhtään, että he pelkäävät..."
Yael näki kaiken selvästi mielessään, vaikkei ollut itse käynytkään kylällä vanhempiensa vannottaessa häntä pysymään temppelin suojassa hirviön riehuessa vielä valtoimenaan kaduilla.
Alkuun hän ei ollut suostunut uskomaan vanhempiensa puheita kylän sivistymättömyydestä ja kauheudesta- ei ennen kun muutama sukulaisista oli kuollut siellä hirviön imiessä heidän sielunsa heidän ruumiistaan.
Lopulta Yael olikin uskonut vanhempiaan ja pysytellyt tiiviisti temppelin rajojen sisäpuolella, jossa oli säästynyt kaikelta pahalta ja tuhoisalta, jonka kylä ja sen tavalliset ihmiset olivat joutuneet ottamaan vastaan kärsien seuraamuksista ilmeisesti vielä näin kyseisen aikakauden päätyttyäkin.
Mielessään hän näkikin karrelle palaneet pellot ja asuinrakennukset, muutaman raunioissa makaavan ruumiinkin ja lopulta kadut, jotka olivat täynnään toivonsa menettäneitä ihmisiä.
Heidän huivein peitetyt katseensa olivat tyhjät, kasvot ilmeettömät ja likaiset, rakennekin laiha ja nälän johdosta täysin poiskuihtunut.
Heistä säteili suunnatonta pelkoa ja tuskaa- vähän samaan tapaan kuin tulikärpäsistä valoa ja lämpöä aiemmin Yaelin ympärillä.
Nyt tuo valo ja lämpö olivat kuitenkin tiessään, sillä häntä kylmäsi nähdessään mielessään ihmisten pelon kasvavan suunnattomaksi pakokauhuksi yhden miehen nähdessä tumman varjon kadun nurkalla- tämä oli tehnyt virheen ja riisunut huivinsa silmiltään.
Varjo, jonka mies näki olisi voinut olla aivan mikä tahansa harmiton asia tai esine, mutta pelko....
Se asui ihmisissä edelleen.
Kaikki kadulla olleet lähtivät hätäpäissään huutaen ja kirkuen juoksemaan pakoon nurkan takana paikallaan pysyvää varjoa ja Yaelin hellämielinen sydän oli murskautua lopullisesti hänen kuullessaan lapsen itkua.
Tämä oli jäänyt yksin ja oli hirveän peloissaan.....
Minä voisin auttaa ja rauhoittaa heitä...Sanoa, että kaikesta pahasta nousee lopulta jotain hyvääkin...Kertoa, että on olemassa turvallisia, tuholta säästyneitäkin paikkoja....
Yael räväytti silmänsä auki kuullen yhä edelleen lapsen kirkaisun kaikuvan korvissaan ja tuntien sydämensä jyskeen vahvana rinnassaan.
Mitä hän oli oikein ajatellut?
Miksi minun pitäisi ajatella saati murehtia muiden pelkoja, kun olen itse täysin turvassa?
Isä ja äitikin sanoivat aina....
Hän nousi ylös tyynyltään nostaen katseensa Heikoon, joka oli jäänyt tuijottamaan häntä hämillään tietämättä, mitä tehdä tai sanoa,
Yael kuitenkin tiesi sitä vastoin täysin mitä seuraavaksi sanoisi.
" Ei, ei, ei....Lopeta! Tiedät, etteivät Cabotit jaa! Niin on aina ollut ja niin on aina oltava! Minun on kunnioitettava isän ja äidin oppeja- toimittava niin kuin he olisivat tässä tilanteessa toimineet; oltava tekemättä siis mitään ja pysyttävä itse suojassa.
Tärkeintähän on, että me selviämme, vai mitä?"
"Niin kai...", Heiko näytti hetken empivän ennen kuin jatkoi.
"Mutta eikö olisi silti reilua antaa heille edes pieni ripaus toivoa- muistutus siitä, että kaiken pimeyden keskellä on aina olemassa pieni hippunen valoakin....
Jos siis lähettäisit ihan vain muutaman tulikärpäsen valaisemaan kylää ja antamaan ihmisille siten toivoa paremmasta. Kenties muutamat näkisivätkin ne ja...."
Yael mutristi suutaan pidätelläkseen hyväntahtoisuutensa syttymistä ja karistaakseen myötätunnon ja syyllisyyden tunteet mielestään.
Mikä velvollisuus juuri hänellä oli muka auttaa ja tuoda muille toivoa?
Hän kyllä tiesi osin haluavansakin sitä, mutta kunniotus menehtyneitä isää ja äitiä sekä heidän kallisarvoisia oppejaan kohtaan vei tälläkin kertaa voiton.
Hänen olisi säilytettävä sukunsa kunnia- tehtävä kaikista menehtyneistä Cabotin suvun jäsenistä ylpeitä- ja ennen kaikkea säilytettävä sukunsa viimeisenä jäsenenä temppelin turva ja suojaus omissa käsissään.
Heiko saisi pysyä temppelissä hänen seuranaan- olihan tämä hänen tätinsä jo vuosia sitten kadulta pelastama orpolapsi, mutta muuten...muuten temppeliin tai sen alueelle ei päästettäisi ketään ulkopuolisia.
Yael tunsi jälleen kirpaisevan piston sydämmessään, mutta onnistui sysäämään sen pois mielestään siirtäessään katseensa Heikoon.
Hän kurtisti kulmiaan osoittaakseen pojalle olevansa nyt enemmän kuin tosissaan.
"Ethän vain puhunut tai kertonut kellekään tulikärpäsistä tai niiden tuomasta valosta ja suojasta?"
Pojan kasvoilta erottui pettymys tämän sävähtäessä Yaelin sanoja.
"Ei...en...en tietenkään"
Yaelin tiukaksi muuttunut ilme pehmeni hieman hänen ojentaessa kätensä ja tarttuessaan niillä Heikon velttoina roikkuneisiin kämmeniin.
"Hyvä. Kenenkään ei tarvitse koskaan tietää temppelistäni ja sen tuomasta suojasta, sillä minähän en voisi auttaa apua tarvitsevia sitten millään tavalla...." >>
Kommentit
Lähetä kommentti