Särjetty olkoon rakkautenne
Hey!
Tässä olisi pieni pätkä tarinastani Kirottujen kehä.
Päätin että voisin yhtä hyvin julkaista tarinasta pienen pätkän näin tänne blogin puolelle kun tarinan toteutus kuvatarina muodossa on kuitenkin vasta joskus kaukana tulevaisuudessa, eikä tämä kyseinen kohta ainakaan näillä näkymin edes tule siihen- itselleni tämä kohta tarinasta on kuitenkin sen verran koskettava ja melankolisesti kaunis, että on ihan pakko julkaista se tänne yhdessä tuohon kohtaan liittyvien kuvien kanssa.
Tässä kohdin pääosaan nousee siis Morgott- De Vriesin perheen esikoinen ja ainut poika - ja hänen suuri rakkautensa nymfi nimeltä Kuura, joka ei ole enää mukana Kirottujen kehä tarinassa (paitsi ehkä joissain muisteluissa/muistoissa) vaan saa vuorostaan aivan oman tarinansa ns. tämän pätkän tapahtumien jälkeen.
Tämä pätkä kertookin Morgottin muutoksesta, tai tarkemmin sen vaikutuksesta/seuraamuksista hänen elämäänsä.....
Pienenä sisältövaroituksena:
Tarinan pätkä sisältää viittauksia s*ksuaaliseen hyväksikäyttöön
***
>> Morgott silmäili itseään peilistä uskomatta siellä näkemäänsä todeksi.
Oliko hän yhä unessa?
Kyllä.
Tämän täytyi olla unta, sillä nukkumaan käydessään hänen otsaansa eivät olleet koristaneet nyt siinä nököttävät pukin sarvet.
Silmätkin olivat olleet eloisat ja normaalit- eivät lasittuneet ja läpikuultavan valkeat.
Hän oli ollut täysin normaali ennen kuin oli sulkenut silmänsä ja käynyt nukkumaan.
On pakko varmistaa olenko yhä unessa vai näkeekö joku muukin minut tällaisenä....
Morgott murahti, miettien vain hetken keneltä kysyisi näkemystä tähän outoon tilanteeseen.
Kuura. Kuura kuuntelee ja katsoo minua mielellään....hän upposi jo ajatuksissaan kauniin nymfin silmiin ja ajatteli jo kuinka he nauraisivat pian yhdessä hänen tokkuraiselle sekoilulleen keskellä yötä.
Kun Kuura on sanonut minulle, että olen kunnossa eikä minussa ole mitään vikaa voisin jopa kiittää häntä jollain erityisellä tavalla....
Voisin jäädä hänen seurakseen, yöksi metsään....
Morgott kävi jo mielessään läpi mitä romanttisimpia kuvioita ja asioita, mitä voisi nymfin kanssa vielä näin yöllä metsässä toteuttaa, vaikka tiesikin sen olevan itseltään kiellettyä- olihan hän vasta viittä vaille täysi-ikäinen.
Mutta kyllä äiti ymmärtää, kenties hänkin jopa vain nauraa kun saa kuulla millaisena itseni peilistä näin.
***
Öinen metsä sulki nuoren miehen alun sisäänsä tämän edetessä vähä vähältä syvemmälle tutuksi käyneeseen metsään, joka sijaitsi aivan hänen perheensä nimissä olevan linnoituksen vieressä.
Täällä Kuura oli asunut niin kauan kuin hän vain jaksoi muistaa. Muistellessaan nuoruusvuosiaan- sitä kuinka oli 15-vuotiaana julistautunut metsän valtiaaksi saadakseen siitä rauhaisan paikan vain itselleen- palasi mieleen väkisinkin päivä, jolloin hän oli sattumoisin tullut tavanneeksi maailman kauneimman nuoren naisen, joka kulki metsässä kuin tuntisi sen läpikotaisin.
Ja tottahan Kuura sen tunsi- olihan hän ollut nymfinä jo kauan sidoksissa kyseiseen metsään.
Alkuun hän toimikin roolinsa mukaisesti yrittäen liehitellä itseensä jo palavasti ihastunutta Morgottia mukaansa kasvustoltaan metsän tiheimpään osaan, jossa kukaan linnan asukas ei ollut vuosiin tullut käyneeksi.
Kaikki ei kuitenkaan tuolloin mennyt kuten olisi pitänyt, sillä he kaksi päätyivät puhumaan ja tulivat ystävystyneiksi.
Nykyään suhdetta saattoi sanoa jo rakkaudeksi- siltä Morgottista ainakin tuntui, sillä olivathan he jakaneet jo useamman suudelman viettäen jopa yhden intiimin yön keskenään peittelemättä lainkaan eroottisia ajatuksia ja tunteitaan toisiaan kohtaan.
Vastaavanlaisen yön hän haluaisi viettää seuraavanakin yönä- rakastella rakastamaansa naista estoitta, peittelemättä tunteitaan hetkeäkään.
Pysähtyessään siihen keskelle metsää suunnaton nautinnon tunnne ja eritoten juuri hänen sukukalleuksiaan kutitteleva kiusaus saivat hänet melkein rojahtamaan polvilleen maahan toteuttamaan jonkinlaista itsetyydytystä.
Laskiessaan kuitenkin kätensä tarttuaakseen kyrpäänsä hillitäkseen siitä sykkivää kiihottavaa tunnetta hän tajusi pysyvänsä kyllä jaloillaan hokien kuitenkin äänettömästi huulillaan tiettyä sanaa, nimeä; Kuura, Kuura, Kuura.....
Morgott rykäisi hieman kurkkuaan ryhdistäytyäkseen- hän ei saisi käyttäytyä kuin mikäkin kiimainen uros, sillä kunnioittihan hän nymfin yksityisyyttä ja naisen valtaa omaan kehoonsa.
"Kuura", hän lausui sitä vastoin ihan ääneen kutsuakseen naisen luokseen.
Häntä ympäröivä pimeä metsä ei kuitenkaan vastannut mitään, joten hetken odotettuaan hän päätti toistaa saman tällä kertaa kovempaa.
"Kuura"
Juuri silloin läheinen pusikko heilahti paljastaen takaansa kauniin, nuoren naisen, jonka pitkät, maata laahavat hiukset olivat sotkeutuneet pusikon oksistoon.
Vaikka hän oli täten kuin ansassa pensaan luomassa pöheikössä ei se estänyt häntä rimpuilemasta irti- varsinkaan kun nosti katseensa Morgottiin.
"Kuura, siellähän sinä! Etsin sinua, kun et kuule tiedä mitä juuri peilistä näin- millaisena itseni näin.
Se oli kuin suoraan jostain kauhuelokuvasta tai sitten....", nuori mies keskeytti puheensa huomatessaan nymfin jääneen vain tuijottamaan häntä pelon ja kauhun sekoittamin silmin.
"M-morgott.....S-s-sinäkö siinä?....M-m-mitä sinulle on tapahtunut?...."
Morgott hätkähti. Eikö hänen näkemänsä ollutkaan ollut unta?
Ennen kuin hän ehti varmistaa asiaa Kuuralta, joka oli päässyt irti pusikosta hänen katseensa eksyi naisen silmiin, jotka kuvastivat tämän pelkoa selvemmin kuin mikään muu olisi voinut.
Samalla ne olivat kuitenkin yhtä huumaavan kauniit kuin aina ennenkin- niitä ei voinut vastustaa.
Tämä virhe sytytti hetkeä aienmmin miehessä kyteneen himon palamaan niin hallitsemattomasti, ettei Morgott ymmärtänyt omista liikeistä tai teoistaan enää mitään.
Hän toimi syvällä sisällään syttyneen aistin ohjaamana toimien kuin jonkinlaisen eläimen tavoin.
"Tule luokseni Kuura, tule luokseni...", hän orähti äkisti äänellä, jota ei voinut tunnistaa enää hänen omakseen.
"Tule luokseni, niin että voin koskettaa sinua..." , nuori mies jatkoi harppoen muutaman askeleen lähemmäs nymfiä joka oli jähmettynyt aloilleen, mutta kohotti nyt täriseviä käsiään esteeksi heidän väliinsä.
" Ei....älä....älä tule enää yhtään lähemmäksi..." , tämä sopersi tuntien pakokauhun vain kasvavan sisällään kun Morgott ei hidastanut saati näyttänyt edes harkitsevan pysähtymistä.
Ei. Tämä ei pysähtynyt, vaan ojensi kätensä naista kohti kaapaten tämän tiukasti kainaloonsa.
Kuura tunsi ja tiesi, että pakeneminen olisi nyt liki mahdotonta.
Niin tiukassa ja omistushaluisessa otteessa Morgott häntä nyt piti.
Kääntyessään hieman vilkaisemaan tätä miehen alku kohotti hieman päätään ja virnisti hapuillen samalla kädellään nymfin leukaa.
Jossain toisessa tilanteessa kyseinen ele olisi voinut olla hyväntahtoinenkin, mutta nyt tässä tilanteessa se tuntui ihan joltain muulta, aivan päinvastaiselta.
" Ei sinun tarvitse pelätä. Minä olen nyt tässä", Morgott murahti painaen päätään naisen hiuksiin vetäen syvälle keuhkoihinsa niiden metsänomaista tuoksua.
Siinä hetkessä Kuura toivoi, ettei olisi ollutkaan nymfi, joka veti kaikin puolin miehiä- eritoten tietysti juuri tätä miestä- puoleensa, vaan ihan vain tavallinen nainen ilman minkäänlaista kauneutta tai vetovoimaa.
"Sinuahan minä tässä pelkäänkin.....Voi Morgott, mitä sinulle on oikein tapahtunut? Et ole enää oma itsesi....", hän yritti epätoivosesti luoda vetoavaa katsetta vanhaan ystäväänsä, jota oli kuvitellut jopa näin nymfinä voivansa rakastaa.
Nyt Kuura ei kuitenkaan uskaltanut kuvitella enää mitää, sillä niin eloton ja tunteeton- kylmä- katse hänet kohtasi.
Morgott ei myöskään vastannut hänen kysymykseensä, vaan siirtyi haromaan kädellään hänen hiuksiaan.
Sitä silmäilleessään Kuura alkoi lopulta kauhukseen hahmottaa mitä oli oikein tapahtunut- tai pikemminkin millaiseksi hirviöksi Morgott oli muuttunut.
Satyyri!
Kuura itse ei ollut koskaan tavannut tai kohdannut kyseisen lajin edustajaa, mutta väkisinkin hänen tuli tietää tästä jotain.
Satyyrit olivat miespuolisia luonnonhenkiä, jotka vaelsivat tyypillisesti metsissä ja vuoristossa.
Heidät kuvattiin puolittain eläimiksi, mikä näkyi nyt Morgottin kohdalla pukin sarvina.
Satyyrit olivat toisaalta ihmisten vihollisia, toisaalta halukkaita etsimään seksuaalisia nautintoja nymfien kanssa.
Eli minun kanssani.....
Kuura tunsi pelon muljahtavan sisällään.
Vaikka he olivakin Morgottin kanssa tulleet toteutelleeksi vastaavia nautintoja jo aiemmin hän ei voinut kuvitellakaan tekevänsä samaa miehen tämän version kanssa, joka oli ilmestynyt aivan odottamatta täysin tyhjästä- eihän Morgott ollut edes satyyri sukuinen.
-Ei ollut ja kaiken lisäksi tähän hänen lemmen janoiseen satyyriinsa oli yhdistynyt myös jotain karmivan epäluonnollista.
Jotain todella pelottavaa ja uhkaavaa.
Kuuran olisi päästävä pois ja pian!
Hän värähti kauhusta palatessaan ajatuksistaan takaisin hetkeen jolloin Morgott veti jälleen syvään henkeä hakien selvästi lisää rinnallaan olevan naisen tuoksua.
Mutta miten ihmeessä pääsen irti hänen otteestaan?
Pääsenkö olleenkaan....
Kuura yritti hivuttautua edes vähän kauemmaksi satyyri-hirviöstä- joka oli alkanut hymistä hiljaa- onnistuen siinä kuitenkaan järin hyvin, sillä äkisti, varsin riuskalla ja nopealla liikkeellä Morgott tarttui hänen toiseen käteensä puristaen sitä niin tiukasti, että kipeää teki.
" Tule kanssani. Mennän tuonne kuusien taakse suojaan, mistä kukaan ei näe meitä....", tämä örähti vetäen Kuuraa entistä tiukemmin lähemmäs itseään.
Ei! Ei varmana mennä! Päästä minut irti! En halua tätä....
Nymfin teki mieli huutaa kaikki ajatuksensa koko metsän kuuluville niin, että kaikki kuulisivat hänen tuskansa ja hätänsä ja kenties parhaimmassa tapauksessa joku tulisi jopa auttamaan häntä.
-Siinä samalla joku tai jokin hänen sisällään esti häntä kuitenkaan tekemästä niin.
Epätoivoisesti voihkaisten nainen painoikin päänsä ja katseensa alas tiedostaen, ettei tiennyt miten vastaava mekkalointi saisi Morgottin reagoimaan ja riskit sen näkemiseksi olivat liian suuret.
En välttämättä pidä siitä, mitä näkisin....
En, koska Morgott ei ole enää Morgott eikä mikään ole enää niin kuin ennen....
Muistaessaan nuorukaisen sellaisena kuin tämä oli vielä edelllsenä päivänä ollut ja verratessaan tätä satyyri-hirviöön, joka hinkkasi nyt leukaansa hänen ohimoaan vasten kaikki tuntui uskomattomalta....
mahdottomalta.... kamalalta....kerta kaikkiaan hirveältä.....
Kuura tunsikin kyynelten nousevan silmiinsä ja yritti epätoivoisesti räpytellä niitä pois saadakseen epätoivonsa ja surunsa piiloon epäonnistuen tässäkin kuitenkin täysin muutaman kyyneleen ehtiessä karata poskelleen avaten näin silmien kyynelkanavat täysin.
Koska ei voinut muutakaan hän painoi silmänsä tiukasti kiinni
Tohdinko enää koskaan avata silmiäni ja palata todellisuuteen?
Uskallanko edes enää toivoa kaiken olevan vain pelkkää painajaista?
Kuura tiesi kyyneltensä näkyvän ja valuvan pinnnistelyistään huolimatta edelleen, mutta sekin alkoi vähitelllen tuntua täysin merkityksettömältä aivan kuten aivan kaikki sekä tässä hetkessä, että menneessä elämässsä.
Satyyrin otteessa nymfi olisi täysin voimaton.
"Kun sitä ei enää pääsekään toisen otteesta...."
Kuura hätkähti ja räväytti silmänsä auki.
Katsahtaessaan vierellään yhä seisovaaan Morgottiin hän ymmärsi, ettei puhuja ollut ollut satyyri-hirviö, sillä tämä vasta availi suutaan- kenties ehdottaakseen tai tällä kertaa jopa määrätäkseen hänet mukaansa läheisen kuusikon suojiin.
Koska Kuura ei halunnut kuulla tätä hän painoi silmänsä uudelleen tiukasti kiinni.
Mutta kuka ihme se sitten oli? Kuulin varmasti jonkun puhuvan ja vieläpä jonkun sellaisen, jonka ääni kuulosti varsin tutulta....Se oli joku jonka tiedän tai jopa tunnen....Mutta minne ihmeeseen hän oikein katosi?
Hän painoi silmänsä entistä tiukemmin kiinni ja pinnisti kuullakseen pienimmätkin äänet.
Kun hän lopulta kuuli samaisen äänen ja puheen hän tajusi kauhukseen kuulevansa sen päässään, ei metsässä niin, että kuka tahansa muu olisi voinut kuulla sen.
Tuo joku puhui vain hänelle.
Kuura uskaltautuikin avaamaan hieman silmiään ja kuunteli.
Sinulla ei olekaan muuta vaihtoehtoa kuin rimpuilla ja lopulta paeta kauas, kauas pois....Olla palaamatta enää koskaan takaisin...."
Paeta ja olla palaamatta enää koskaan takaisin? Sehän olisi täysin mahdotonta, sillä nymfinä hänet oli sidottu tähän metsään ja vasta sen tuhoutuessa tulisi hänenkin tuhoutua!
Nymfi empi ja tunsi suunnatonta tuskaa joutuessaan käymään läpi näitä ristiriitaisia ajatuksia, jotka oli päätttänyt jo ajat sitten lykätä mielensä perukoille ja siten unohtaa kokonaan- se oli kuitenkin selvästi täysin mahdotonta.
Oli näes totta, ettei Kuura tuntenut niin syvää yhteyttä tähän metsään kuin olisi voinut ja todellisuudessa hänestä tuntui, ettei ollut syntynytkään tällä niin kuin olisi kuulunut.
Senpä takia hän ei nukkunutkaan puissa kuten kaltaistensa nymfien oli tapana vaan uskoi salaa paikkansa- kotipuunsa- ja metsänsä- olevan jossain ihan muualla kuin täällä.
Kuka tuo puhuja ikinä olikaan ollut oli siis varmasti oikeassa.
Nyt kun Morgottiakaan ei selvästi enää ollut mikään ei sitoisi häntä enää tähän paikkaan. Hänen tulisi todella lähteä.
Kun Kuura oli tehnyt päätöksensä hän sai tälle vain vahvistusta,
sillä Morgott oli alkanut nyt hapuilla huulillaan hänen kaulaansa haluten selvästi saada tyydytyksensä nymfin kanssa.
Kuuralla ei olisi nyt muuta vaihtoehtoa kuin edes yrittää paeta.
Yrittämättä hän voisi joutua jäämään satyyri hahmoisen hirviön kynsiin joutuen aina ja ikuisesti tyydyttämään tämän haluja kuin mikäkin seksiorja tai lelu.
Ja vaikka olenkin nymfi en ole kenenkään hyväksikäytettävissä saati sitten mikään eloton esine tai kapine!
Niinpä Kuura tarttui tilaisuuteensa ja toimi.
Koska Morgott ei enää pitänyt häntä tiukassa otteessaan hapuillessaan hänen kaulaansa oli hänen helppo harpata askel taaksepäin ja samalla työntää satyyri-hirviötä poispäin itsestään.
Samalla hän päätti viimein avata suunsa toivoen sanojensa hämmentävän tätä- kenties jopa jossain tuon hirviön sisällä edelleen olevaa todellista Morgottia- saadakseen hieman lisäaikaa paeta.
Avatessaan suunsa hän tunsi kuitenkin sydämensä särkyvän lausuen vielä hiljaa mielessään; Anteeksi Morgott....olet aina rakkaani, muista se....Vielä nielaistuaan kyyneleensä Kuura kohotti äänensä koko metsän kuuluviin
" Ei! Nyt lopetat! Minä en halua tätä! Haluan pois enkä halua sinua enää! En enää ikinä!"
Katsahtaessaan vastassaan olevaan sarvipäiseen nuoreen mieheen nymfi näki tämän silmien olevan yhä edelleen yhtä kylmät ja tunteettomat kuin ennenkin, mutta samalla jokin hirviön ilmeessä värähti.
Se on Morgott! Hän on todella hirviön sisällä ja kuulee minut! Sanani siis toimivat....
" Niin, kuulit kyllä! Jätä minut rauhaan! En halua sinua enää koskaan!
" Niin, kuulit kyllä! Jätä minut rauhaan! En halua sinua enää koskaan!
En...en...rakasta sinua! En rakasta sinua, eikä meidän kuuluisi edes olla yhdessä! "Kuura huusi niin kovaa kuin vain pystyi tiedostaen pakomahdollisuutensa olevan nyt tai ei koskaan, sillä hirviön kasvot olivat alkaneet värähdellä vain entistä tiuhempaan ilmentäen Morgottin selvää tuskaa.
Tuota samaa tuskaa Kuurakin kuitenkin tunsi pystymättä enää pidättelemään kyyneliään. Niinpä hän puri huulensa tiukasti yhteen kiepahtaen nopeasti ympäri lähtien juoksemaan sydän vimmatusti jyskyttäen poispäin.
Hän kuuli takaansa vain epätoivoisen örähdyksen, muttei kuitenkaan juoksuaskelia, mikä olisi todistanut Morgottin lähteneen hänen peräänsä.
Anteeksi Morgott...En tarkoittanut mitään mitä sanoin...minulla...minulla ei vain ollut vaihtoehtoja...
Kuura itki hidastamatta kuitenkaan vauhtiaan.
Vasta metsän reunalla, josta hän pääsisi jatkamaan matkaansa pois koko Eldenian valtakunnasta hän kääntyi vielä kerran katsomaan kyynelten sumentamin silmin taakseen.
Hän näki pienenä ja epäselvänä maahan lyyhistyneen satyyri-hirviö Morgottin, joka sai hänen oman sydämensä painumaan kasaan niin, että rintaa särki.
Hyvästi rakas...me emme enää koskaan tapaa....
***
Maahan lyyhistynyt Morgott nosti katseensa silmäillen jokseenkin sekavana ympäristöään.
Hän ei hahmottanut kaikkia tapahtumia, mutta jotain hän muisti.
Kuuran, joka oli juossut vain hetki sitten pois huudettuaan hänelle sydäntä särkeviä asioita.
Nyt nuorta nymfiä ei kuitenkaan enää näkynyt.
Tätä ajatellessaan Morgott tunsi jossain sisällä sisimmässään niin raastavaa kipua ja tuskaa, ettei pystynyt pidättelemään itseään.
Hän lyyhistyi takaisin maahan ja itki jatkaen aina siihen asti kunnes tunsi kylmän laskevan ylleen varjon muodossa.
Olisiko se Kuura? Olisiko hän sittenkin palannut takaisin?
Nostaessaan katseensa Morgott joutui kuitenkin pettymään, sillä hänen edessään ei seissyt nymfi, vaan hieman varttuneempaan ikään ehtinyt kuningatar Malenia, hänen äitinsä.
"Voi poikaseni, mitä sinä teet täällä metsässä tähän aikaan ja vieläpä ihan yksin? Nythän on keskiyö!"
" Äiti, minä vain....", nuori mies örähti, nostaen kätensä äänensä kuullessaan oitis otsalleen tuntien siinä seisovat pukin sarvet.
Hän oli edelleen sarvipäinen otus ellei jopa hirviö, eikä edelleenkään ymmärtänyt miten tai miksi.
" Äiti, minä vain...näin itseni peilistä tällaisenä outona, kammottavana kummajaisena ja tulin tänne varmistamaan Kuuralta onko se totta.
Ja se oli selvästi totta, sillä hän....",Morgott tunsi äänensä pettävän jopa tässä oudossa olomuodossa ja tunsi olonsa vain entistä kummallisemmaksi.
Miten tällainen hirviö pystyy tuntemaan surua?
Jottei tuntisi oloaan vain entistä haavoittuvammaksi hän rämpi ylös tuntien muutaman kyyneleen kihoavan poskelleen.
Tottakai se pystyy suremaan, sillä sehän olen minä! Enkä minä ole mikään tunteeton hirviö!
Malenia otti muutaman askeleen lähemmäksi poikaansa painaen kätensä tämän poskelle lausuen niin rauhoittavasti ja äidillisesti kuin vain äitinä taitoi;
" Ei mitään hätää poikani. Ei mitään hätää. Se ystäväsi on nyt poissa, eikä satuta sinua enää koskaan."
Siinä ätinsä sivellessä poskeaan Morgott tunsi todella rauhoittuvansa, mutta samalla pieni hämmenys nosti kuitenkin päätään.
Eikö Kuura todella enää koskaan palaisi?
"Särjetty olkoon rakkautenne ja nouskoon loistoonsa sinun valtakautesi", Malenia lausui jokseenkin juhlallisesti.
"Se ystäväsi ei vain osannut reagoida tähän pieneen ulkonäölliseen muutokseesi oikealla tavalla, joten on vain parempi, että hän lähti.
Tuo ulkonäkösi tuo sinulle näes vielä arvostusta ja kunniaa. Sitä ei tarvitse siis hävetä.
Ei sillä, ettenkö voisi auttaa sinua korjailemaankin sitä hieman ja tietysti tukea sinua noissa sydänsuruissasi....
Ei tehdä sitä kuitenkaan täällä vaan palataan takaisin linnaan ennen kuin siskosikin jo huomaavat sinun olevan kateissa", Malenia jatkoi tehden kädellään viittaavan eleen kohti linnaa.
Morgott ei vastustellut tai edes empinyt, vaan lähti sukkelasti äitinsä perään.
Äiti yrittäisi auttaa häntä ja koska tämä oli parhaimpia haltijoita, joita hän tunsi tai tiesi ei hänellä olisi varmasti pian enää mitään hätää.
Yön sulkiessa heidät syliinsä Morgottin viimeisimpiä ajatuksia olivatkin;
Olen pian täysin oma itseni ja kaikki on taas niin kuin ennenkin! Kun vain toimimme äidin kanssa tänä yönä nopeasti ehdin varmasti pysäyttää huomenna Kuurankin! Kaikki tulee palaamaan vielä ennalleen...>>
***
Ja no, kuten tiedämme, mikään ei ollut Morgottin kohdalla tuon yön jälkeen enää niin kuin ennen.
Hänestä kun tuli äitinsä luoma kylmä, kova, vaikeasti lähestyttävä, pelottava ja arvaamaton hirviö, joka muistuttaa käytökseltään enemmän eläintä kuin ihmistä.
( Malenia, sinä senkin noita, joka todellisuudessa oletkin😠)
Toivottavasti tämä postaus kuitenkin avasi Morgottin hirviö-taustaa- noitaluoliaan tai pahoja tekojaan yksityiskohtaisesti Malenia ei antaisi minun paljastaa ikinä (ainakaaan etukäteen ennen koko tarinaa) joten mennään nyt näillä.
Kiitos katsojille❤❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti