Suden sydän luku 7

 

Suden sydän 

Luku 7: Metsän varoitus

Kromi: Hemmetin vankiselli.

Äiti lupasi, että pääsisin näin myöhemmin päivällä ulos, mutta ei! Täällä hän vieläkin istuttaa minua jo ties kuinka monetta tuntia putkeen. 

Kromi: *painaa korvansa ovea vasten* Ja äiti on vieläkin aivan oven takana, joten mahdollisuuteni päästä karkuun pienenevät hetki hetkeltä vain enemmän ja enemmän....

Kromi: Enkä vieläkään ymmärrä, miksi hän nosti tällaisen numeron vain näiden hiusteni takia....Mitä siitä, vaikka ne ovatkin nyt eri väriset kuin eilen.....Mitä muut kyläläiset siitä muka välittäisivät, kun eivät välitä minusta muutenkaan....Miksi itsekään välittäisin siitä, kun.....

Kromi: .....viime yö oli todella kummallinen...*palaa mielessään edeltävään yöhön* 

Kromi: Oli täysikuu ja se oli niin kaunis, että pakkohan minun oli siirtyä tunkkaisesta huoneestani ulos, pystyttää takapihalle teltta ja nukkua siellä- niin kuin olen joskius aiemminkin vanhempieni tietämättä tehnyt. 

Kromi: Niin tunsin olevani lähellä luontoa ja osin myös metsää, vaikken olekaan vielä päässyt sinne asti. 

- Sitä kohtaan tuntemani haasteet ja kaipuu tuntuivat kuitenkin siinä helpottavan ja kuin vastaavan minulle kuin lohduttaakseen minua....

Kromi: Ihaninta oli kun kuunsäteet leikittelivät kasvoillani....

Kromi: Ja kevyt, lämmin - teltan kankaan raioista läpi päässyt- tuulen vire kutitteli varpaitani. 

Kromi: Kaikki tuntui niin helpottavan ihanalta ja vaivattomalta aina siihen asti, kunnes se outo tunne valtasi minut....

Kromi: Jalkapohjieni aiempi, mukava kutina muuttui äkisti ikäväksi pistelyksi säteillen koko kehooni kivuliaita, päättymättömiä kouristuksia....

Kromi: Kun en ymmärtänyt siitä tilanteesta yhtään mitään en voinut muuta kuin koittaa siirtyä mukavampaan asentoon nukahtaakseni ja siten samalla vain unohtaakseni sen hetkisen ikävän olotilani.

Kromi: Se tunne kävi kuitenkin hetki hetkeltä vain tuskallisemmaksi ja tuskallisemmaksi, tehden nukahtamisesta täysin mahdotonta.

Kipukin kasvoi hetki hetkeltä vain enemmän ja enemmän nostaen paniikinkin pintaan, kun kovat kouristukset olivat viedä minulta tajun. Minuun todella sattui....

Kromi: Loppupeleissä en pystynyt enää edes pitämään kipua sisälläni, vaan tulin huutaneeksi kovempaa kuin olen koskaan kivusta huutanut....

*oma huuto kaikuu korvissa*

Kromi: Kipu ja sen aikaansaama tuska hämärsivät käsitykseni siitä miten ihmeessä pääsin takaisin sisälle, kun aloin pelkäämään selviäisinkö yöstä edes hengissä. 

-Kai tärisevä, voimakkaista kouristuksista kärsinyt kehoni onnistui jotenkin alituisesti raahaaman minut takaovesta aina sisälle asti....

Kromi: *syvä huokaus* Oli miten oli, en voi muuta kuin kiittää onneani, että vanhempani eivät olleet viime iltana tai yönä kotona. 

Ties mitä he olisivatkaan minulle tehneet, jos olisivat nähneet sen kaiken....vaikka eipä siitä mitään pysyviä jälkiä jäänytkään.

Kromi: Paitsi...nämä hiukset.....

Kromi: Jos vain olisin malttanut olla aamulla korjaamatta sitä telttaa pois takapihalta olisin voinut jäädä äidin ja isän huomaamattomiin ja siinä samalla löytää mahdollisen pakotien valmiiksi ennen kuin he jo tulivatkin kotiin järkyttyen uudesta hiusväristäni...

Kromi: -Aivan kuin en olisi muutenkin jo valmiiksi tarpeeksi kummallinen niin yhtäkkiä hiukseni muuttavatkin väriään ja minut teljetään sen johdosta pölyiseen komeroon, kuin muka todella olisin itse syyllinen tähän kaikkeen ja kuin muka todella tietäisin mistä tässä on edes kyse! 

*ulko-ovi kolahtaa avautuessaan* 

Kromi: Jos tietäisin, että moinen on edes mahdollista niin olisin valinnut kyllä toisen värin- jonkin piristävämmän, joka-*havahtuu ajatuksistaan

Hetkinen, jos ulko-ovi todella kävi niin sehän tarkoittaa, ettei äiti.....

Kromi: ....ole enää oven takana *nousee ylös*

Kromi: Mutta voinko olla muka varma, ellen näe tilannetta?

- Tosin jos jään kiinni tirkistelystä, saati ulos pyrkimisestä saan olla täällä varmasti vielä kokonaisen viikon....

Kromi: *painaa korvansa tiukasti ovea vasten* Mutta ei ainakaan kuulu mitään, joten kai sitä voisi edes vähän vilkaista....

Kromi: *raottaa ovea*

Kromi: * tirkistää ulos* 

*äiti on siirtynyt ulko-ovelle, jonne on saapunut Kamino* 

Kamino: Hei Karita-täti, kiva nähdä sinua...no, niin kuin sanotaan, näin pitkästä aikaa.....

Karita: Hei Kamino, mukava tavata sinuakin. 

Mikä sinut tänne ajaa, eikös tänään ole vapaapäiväsi eli mahdollisuutesi tehdä kaikkea kivaa sillä aikaa, kun Kromi kantaa työvuoroasi?

Kamino: No itse asiassa... Kromin takia minä juuri tulinkin. 

Sattuisitko tietämään, missä hän on? 

Kävin paikan päällä konditoriossa eikä hänestä näkynyt jälkeäkään, vaikka hänen olisi pitänyt olla siellä jo aamusta asti.

                    

Karita: Voi ei, kuinka ikävää. Lupaan, että selvitän tilanteen pian Roderickin- mieheni kanssa, kun hän tulee kohta töistä kotiin.

Suutarilan sulkemisessa ei kestä kauaa, joten- .....

 

Kamino: Miten et kuulosta lainkaan kauhistuneelta? 

Saati näytä lainkaan huolestuneelta? Kyseessähän on kuitenkin oma poikanne- vieläpä Kromi, joka on.....

Kamino: No, tiedäthän sinä....*etsii poikaa katseellaan*

Hän ei todella pysähdy sen metsä pakkomielteensä pohjalta hetkeksikään, vaan jatkaa aina vain hirveällä kiireellä.....

Kamino:....niin ettei velvollisuuksille saati välttämättä tunteillekaan jää sijaa....

Kromi: Auts! Tuolla tavallako Kamino todella ajattelee minusta?

Heti kun en ole paikalla hän olettaa minun karanneen metsään- missä tietysti jo olisinkin ellei minua olisi teljetty tänne komeroon....

Suku on kieltämättä siis pahin, mutta minun on pakko alkaa tehdä siirtoja, jotta todella pääsen täältä. 

-Nyt tai ei koskaan! 

Kromi: *sääntää pois komerosta*

Kromi: *lähestyy ulko-ovea*

Karita: Voi Kamino, et olisi noin tuomitseva Kromia kohtaan. Hän...yrittää kyllä kovasti.

'

Kamino: En tuomitse häntä. Päinvastoin. 

Tahdon yhä ymmärtää häntä. Tahdon hänelle hyvää.

-Kuten jo tiedät annoin hänelle tämän päiväisen työvuoronikin ihan vain, jotta hän saisi vastakaikua sille kipinän alulle, jota hän on osoittanut leivonnaisia kohtaan....

Mutta jostain ihmeen syystä hän ei täytäkään tehtäviään konditoriossa, mikä ei tunnu oikealta. 

Pääni alkaakin olemaan jo aika jähmeä tämän tilanteen suhteen.

Karita: Olen niin pahoillani Kromin puolesta Kamino.

Ja samalla hyvin otettu, että yrität niin kovasti auttaa häntä.

Tänään ei vain...oikein ole ollut Kromin päivä....

En kuitenkaan ole varma, haluatko kuitenkaan oikeasti tietää mitä tarkoitan....siis totuutta. 

Kamino: Totuutta? Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat? 

 Ja tietysti! Tietysti haluan tietää sen, sillä-.....

Kromi: *rientää ohi*  Anteeksi äiti....Ja väistähän vähän Kamino*tuuppaa serkkunsa tieltään*  

Kamino:  *kaatuu* Auh....M-mitä?....Kromi! Mitä ihmettä sinä oikein teet täällä? 

Kamino: Ja....mitä ihmettä hiuksillesi on tapahtunut? Nehän ovat täysin har-....

Kromi: Anteeksi, mutta minulla ei ole aikaa jäädä selittämään.... 

Kromi: Olen näes matkalla kohti todellista elämääni, eikä kukaan enää estä minua!  

Kromi: * katoaa juosten kauas horisonttiin*

***

Kromi: * etenee kovaa vauhtia*

Kromi: Ajattelin ettei minun koskaan tarvitsisi tehdä tällaista.

-Mutta....tässä sitä nyt ollaan- karkasin kotoa.  

Kromi: Juoksin jopa jo koko kylän läpi pysähtymätymättä kertaakaan lepäämään saati selittämään kellekään, miksi minulla on niin tavaton kiire.

Ja nyt....

Kromi: *vauhti hidastuu* ...onkin aivan pakko levätä hetki....

Kromi: *pysähtyy*

Kromi: Huh, huh....En ole tainnut koskaan eläissäni juosta näin nopeasti saati selvinnyt moisesta matkasta näin pitkälle....

 

Kromi:  En todella jäänyt kiinni ja ehdin jo tänne asti!

Enkä kyllä varmasti jää murehtimaan sitä, että karkasin- joskus on tehtävä epämiellyttäviäkin tekoja, jos palkkiona on  jotain elämääkin suurempaa; olenhan nyt vapaa.

Krommi: * jalat pettävät alta ja rojahtaa polvilleen*

Kromi: *syvä henkäys* Olen vapaa.

Kromi: Ja tämä tunne....on aivan uskomaton.

Kromi: Minulla on ollut aivan liikaa aikaa ajatella, miltä tämä- ilman kaulapantaa kulkeminen- todella tuntuu, sillä nyt kun se käy todella toteen....

Kromi: En saa jäädä nautiskelemaan siitä, vaan on pysyttävä liikessä, etteivät äiti ja Kamino saati joku muu saa minua kiinni *vilkaisee taakseen*.

Kromi: Heistä ei näy jälkeäkään, mutta koskaan ei saa olla liian varma, eritoten kun....

Kromi: ...on enää vain muutama kilometri vanhoille tammille ja niiltä Uinuvan karhun yli niin olen jo pian virallisesti metsän puolella. 

Näenkin sen jo edessäni....

Kromi: *tarttuu maassa olevaan keppiin ottaen siitä tukea päästäkseen ylös*

Kromi: Lienee kuitenkin parempi edetä loppumatka hitaammin, jotta jaksan loppupeleissä ylittää Uinuvan karhun....

Kromi: Ja se, mitä sen jälkeen tapahtuu....on alettava varautua ties millaisiin seurauksiin.

- Kyllähän äiti ja isä tekevät varmasti kaikkensa saadakseen minut takaisin.

Kromi: He ovat jo niin kovasti yrittäneet löytää sen "elämäni ammatin" ja tehneet minusta jo liki väkisin seuraajaansa eli  suutariakin, että ansaitsisivat siitä jo palkinnonkin. 

-Olen kuitenkin saanut siitä jo tarpeekseni. 

Kromi: En ole ihminen, joka velloisi itsesäälissä enkä ryhdy sellaiseksi nytkään.

En aio noudattaa vain kylän tapoja vaan seuraan sydäntäni. Ja sydämmeni sanoo-....*havaitsee liikettä*

*pusikko heilahtaa*

*mäyrä kaivautuu esiin*

Kromi: Tamminen! Heippa vanha kamu, mitä ihmettä sinä täällä asti teet? 

Kromi: *polvistuu* Tiedäthän, että olet jo melkein kylässä asti eikä siellä oikein arvosteta varsinkaan metsän eläimiä.

Kromi: Vaikka kuulehan et tiedäkään, kuinka iloinen minä olen kohdatessani sinut nyt!

Pääsin näes viimeinkin kirjaimellisesti karkuun ja olin tässä paraikaa matkalla metsään kohti uutta elämääni....

Kenties voimme suunnata sinne nyt näin yhtä matkaa, vai mitä?

Tamminen: *murahteee ja urahtelee kiihtyneesti* 

Kromi: Ai että mitä sanoit? Miksen muka saisi mennä metsään?  

Kromi: Olet tainnut nyt täysin kajahtaa; sehän on ollut päätavoitteeni jo ties kuinka kauan! Ja nyt kun sitten olisin pääsemässä sinne niin  sinä- paras metsäystäväni- sanotkin ei. 

- Nyt ei kuule ole varaa kääntää kelkkaa, sillä...

Kromi: Ensiksikin en saanut mitään selvää siitä, mitä koitit minulle sanoa.

 Ja toiseksi oli se mitä vain mikään tai kukaan ei saa minua nyt perääntymään- tämän parempaa mahdollisuutta metsään pääsyyn en tule taatusti ikinä saamaan!

Tamminen: *murahtaaa uhkaavasti* 

'

Tamminen: *loikkaa niin yllättäen, että saa Kromin horjahtamaan ja kaatumaan* 

Kromi: Auh! Mitä hemmettiä tämä nyt oikein on Tamminen? Ja...auh! Oli mitä oli niin pitäisit edes nuo kyntesi piilossa!

Kromi: Minulla ei ole nyt aikaa tällaiseen! Ilman sinua olisin jo ties kuinka syvällä metsässä asti- siellä missä minun pitäisikin nyt olla - ja- ....

Tamminen: *murina yltyy entisestään* 

Kromi: No okei, okei puhu sitten....

Tamminen:* narskuttelee leukojaan, käännellen samalla vimmatusti korviaan* 

Kromi: Et voi olla tosissasi, Pakenit siis metsästä jotain luonnottoman näköistä olentoa, joka yritti napata sinut ja tiedät, että se lähti perääsi jäämättä enää niinkään metsän suojiin. Ja....

Kromi: Ja nyt kuvittelet, että jos minä menisin metsään asti niin se "mikälie otus" hyökkäisi minun kimppuuni,....Ja....jopa söisi minut?

Tamminen: *nyökäyttelee päätään*

Kromi: Äh, Tamminen....Olen kuullut vastaavanlaista pelottelua täällä kylällä jo aivan tarpeeksi aiemminkin!

Kromi: Ja kuten hyvin tiedät en usko siihen, enkä ole edes vaivautunut käymään kuuntelemassa niitä kylän vanhinten jorinoita, joilla he vain koittavat saada kyläläiset pysymään poissa metsästä. 

Kromi: Niiden takia kaikki kyläläiset pelkäävät jo niin omia lemmikkejään, kuin eritoten juuri teitä, metsän asukkeja. 

Kromi: Eli jos uskoisin tuon kertomasi jostain "ihme olennosta" mukamas todeksi ja säikähtäisin niin pahasti, etten jatkaisi matkaa enää metsään....

Tamminen: *painaa kyntensä Kromin kaulalla*

Kromi: *hengitys alkaa pihistä*....menettäisitte ainoan kyläläisen, joka on teidän puolellanne...

Tamminen: *alkaa laskea jo kitaansa kaulan tuntumaan*

Kromi: H-hy-hyvä on....Hyvä on. Minä-.....*köhii kurkkuaan*

uskon sinua. 

Tamminen: *perääntyy ja laskee pojan irti otteestaan*

Kromi: *yskii pitkän aikaa paikallaan*

Mutta ihan vain sen verran, että liikun metsässä varovaisemmin tarkkaillen ympäristöäni.

Kromi: *nousee ylös*  Minusta näes tuntuu, että se mikä sinut ikinä säikäyttikään oli ihan vain joku tavallinen metsänpeto, joka on luonnostaankin vaaraksi sinulle.

Kromi: Ja no...oikeinhan sinä teit kun juoksit karkuun, mutta siinä samalla taisit vain säikähtää niin pahasti, ettet ehtinyt hahmottaa kunnolla mikä se "hirviö" oikein olikaan. 

- Ymmärrän kuitenkin tilanteesi ja jos yhä haluat....

Kromi: Niin voinhan minä auttaa sinut näin väliaikaisesti jonnekin kylän suojaan.....

Kromi: Kun vain vielä keksisin minne....

Jos joku muu kylästä näes löytää sinut vastaanotto ei ole yhtä ymmärtäväinen ja lämmin..... *tähyilee takaisin kylään*

Kromi: Joka tapauksessa saat ottaa tämän vastapalveluksena siitä, että juoksit suoraan paniikissa, metsästä asti minun luokseni ja varoitit siitä mitä.....no ainakin melkein näit *naurahtaa vähättelevästi* 

Kromi: Ja kuten varmasti jo hyvin tiedät, kun olen piilottanut sinut jonnekin palaan jatkamaan matkaani aina metsään asti- sillä se on kutsunut minua. 

Ja nyt on minun aikani vastata sen kutsuun varoituksineen kaikkineen.....

***