Moikka
Tästä näin jatkoa kuvatarinalle! Siirtykäämme näin kerrankin ilman miun suurempia mölinöitä sen pariin❤
Suden sydän
Luku 6: Rajalla hyvin, kaikki hyvin
Imelda: Kotona, kynttilän valossa ja lämmössä mikään ei ole pielessä.
Kaikki on juuri niin kuin kuuluu ja pitääkin, eikä sieltä pitäisikään koskaan lähteä pois.
Ei edes päivänä, joka näyttää sarastavan kirkkaana....
Me olimme vapaita.
-Mutta meillekin oli kuitenkin asetettu tuo tietty raja; metsä ja sen reuna....
Se nimettiin niin, jotta me lapset oppisimme todella pelkäämään sitä ja uskoisimme että kyseessä olisi todella elävä karhu, joka heräisi ja hyökkäisi vihoissaan, jos sen selän yli koittaisi kiivetä metsän puolelle.
Imelda: Metsän, joka oli kielletty paikka varsin hyvästä syystä.
Sen laitamilta oli näes kadonnut paljon kyläläisiä ja muutamia löydettiin jopa kuolleina sen tiennoilta, tietämättä mikä tai kuka heidät oli tappanut.....
Imelda: Se olikin kuin yksi kuolemankehto, sillä eipä siellä muutenkaan näkynyt mitään perusmetsään kuuluvia eliöitä.
-Ellei tietysti pystyyn kuolleita puita ja vaivaisia varpuja lasketa.
Pahaiset korpitkin lensivät vain sen yli, yhtälailla vain enteillen metsän pahuutta.
Se oli- ja on varmasti edelleenkin- niin suuri ja samalla niin arvaamaton, ettei moista tule etukäteen edes kuvitelleeksi.
Mekään emme tulleet.
Olimme näes sopineet ystäväni Albertan kanssa käyvämme metsän puolella tuolloin ihan vain pikaisesti varmistamassa piilottelivatko aikuiset siellä jotain vai mikä mahtoi olla syynä sille, että koko alue oli niin suojattu, kielletty paikka.
-Vaikka metsään ei saanut mennä olimme tulleet ajatelleeksi sitä aina kun pääsimme kulkemaan yksin sen laitamilla.
Minun ei auttanutkaan muu kuin huutaa ja kutsua häntä....
Imelda: Alberta! Alberta, missä sinä olet? Minä täällä; Imelda!
Imelda: ....saamatta vastausta.
Imelda: En tiedä kauanko siinä kivellä oikein seisoin, kunnes viimein kuulin puiden takaa lumen kahahduksen ja jo kuvittelin Albertan ilmestyvän sieltä pilailumielessä nauraen ja ilkkuen minua siitä, etten ollut nähnyt häntä.
-Se kun oli niin hänen tapaistaan.
Imelda: Alberta, sinä senk-
Mutta se mitä puiden takaa ilmestyi- se mitä näin- sai vereni hyytymään ja ääneni hiipumaan syvälle kurkkuuni.
Järkytykseni oli niin suuri, että hyvä että pystyin edes liikkumaan.
Hetken vain tuijotin lamaantuneena suoraan eteeni....
Imelda: Onnekseni säikähdin silloin kuitenkin enemmän kuin koskaan eläessäni, sillä yhtäkkiä jalkani alkoivatkin taas toimia ja pääsin kääntymään ja juoksemaan kuin tuli hännän alla pois tietäen, ettei rakas ystäväni seuraisi ja pääsisi kanssani pakoon.
Sainkin silloin kovimman luokan opetuksen.
Ensinnäkin vilustuin silloin pahemman kerran ja toiseksi vasta menetettyäni parhaan ystäväni metsälle ymmärsin, että aikuiset eivät olleet kieltäneet sinne menoa turhaan.
Tapahtuman jälkeen teinkin kylämme aikuisten ohella kaikkeni, ettei kukaan tekisi enää samaa virhettä menettäen siten joko oman tai läheisensä hengen.....
Imelda: Valitettavasti metsän vaarallisuus tuli kuitenkin unohdettua useaan kertaan vuosien mittaan ja vasta esimerkiksi Albertan kaltaiset uhrit muistuttivat kaikkia muita kyläläisiä astumasta jalallaankaan sinne.
Siksipä on edelleenkin tapana opettaa kaikille jo varhain, usein ja tiuhaan tahtiin metsän olevan kielletty paikka ja siten varmistaa uusien sukupolvien turvallisuus ja säilyminen.
Orube: Mutta on pakko myöntää, että sitä en vieläkään ymmärrä; mikset ole voinut kertoa tätäkään tarinaa jo heti ensimmäisellä kerralla kokonaan, vaan olet tullut lisäilleeksi siihen pieniä yksityiskohtia joka kerta kun olet kertonut sen.
-Nytkin tulit lisänneeeksi, että kohtasit Albertan metsän puolella vaikka aiemmin olet kertonut, ettet tavannut häntä enää koskaan sen jälkeen kun kiipesit Uinuvalle karhulle .
Vaikka se onkin käytännösssä ihan totta, niin....
Imelda: Se on tarkoituksenmukaista Orube.
Jos olisit kuullut kokemuksistani kokonaisuudessaan jo pikkulapsena, jolloin jo kerroin sinulle näitä tarinoita et olisi välttämättä kestänyt Albertan kohtaloa, etkä siten olisi uskaltanut kuulla enempää tarinoitani, joiden tarkoituksena on varoittaa ja opettaa sinua menemästä metsään.
Imelda: Kerronkin tarinoitani sinulle aivan tarkoituksella, sillä en halua sinun kokevan- saati aiheuttavan minulle- samanlaista menetystä kuin Albertan kohdalla jo koin.
Sen kanssa ei sovi leikkiä....
Orube: *nousee polvilleen* Niin...tiedän sen kyllä mummu, enhän minä ole edes lähestynyt metsää. En sitten kertaakaan, kun sinä olet pitänyt siitä huolen....
Mutta sekään ei ole ikuista.
Tiedän, että ikäluokkasi edustajat eivät ole yhtä hyvin opetettuja ja kun tulet viettäneeksi aikaasi heidän seurassaan he vetävät sinut mukanaan jossain vaiheessa väkisinkin metsään- suoraan surman suuhun!
Eli toisin sanoen et vielä ole tehnyt sitä virhettä....
Imelda: Olenhan minä tietysti aina tiennyt, että jossain vaiheessa elämääsi tulee se vaihe, jolloin haluat ja alat itsenäistyä- ei sillä, pidän siitä, että kiivastut ja alat näyttää omia näkemyksiäsi asioihin- mutta kun ystäviesi seura alkaa merkitsemään sinulle enemmän kuin minä ja alat kuunnella ja uskoa heidän puheitaan ennemmin kuin minua jalkasi kuljettavat sinut väkisinkin lähemmäs metsää, jossa hirttosilmukka sitten jo odottaakin....
Orube: Mutta mummu....tiedäthän sinä, ettei minulla ole ystäviä- ei sitten ainuttakaan....
Eikä kylästä löydy kuin yksi metsä pakkomielteinen; Kromi.
-Ja no, kuten tuli tuossa aiemmin mainittua en ole edes enää samassa työpaikassa hänen kanssaan, joten emme ole siten enää ollenkaan tekemisissä keskenämme.
Minulla ei siis ole minkäänlaista kiusasta saati uhkaa päätyä metsään, joten sinun ei tarvitse murehtia siitä turhaan.
-Murheesi on näes yhtä kuin pisara meressä.
Imelda: *alkaa nyyhkiä tekokyyneliä* M-mu-mutta pienikin pisara voi särkeä meren rauhan, enteillä myrskyä... Ja minä vain....haluaisin että....e-että sinä olet varmasti turvassa, e-etkä...etkä antaisi mahdollisen uteliaisuuden viedä sinua mennessään....kuolemaasi....
lähestyä metsää, sillä....sinun kauttasi tiedän, ettei siellä ole mitään näkemisen arvoista.
Lisäksi kunnioitan myös sitä kylänvanhimpien luomaa sääntöä siitä, ettei sinne ylipänsä saisi mennä, joten ei hätää!
Orube: Ja samalla toki arvostan näitä kertomiasi tarinoita, mutta....kenties sinun pitäisi vähentää näiden kertomista kun ne kerran saavat sinut näin tunteelliseksi ja tolaltaaan....
On hyvin tärkeää, että menneen ajan kokemukset ja tapahtumat siirtyvät minulta sinulle....ja no, kuten tiedät kaikille heille, jotka käyvät kuulemassa tarinoitani.
Niin säilyy ymmärrys ja kuri- edes pieni orastava pelko metsään ja sen vaaroihin, mikä on erityisen tärkeää nyt kun se Rommi on antanut pakkomielteensä ottaa vallan ja antanut sen ohjata itseään lähemmäs metsää houkutellen muitakin samaan....
-Hänessä kohisee. Jotain on tekeillä, enkä enää ymmärrä häntä kuten ennen....
Orube: Voih, mummu....Alat jo kuulostaa ihan joltain oraakkelilta.
Ihan kuin sinä nyt olisit tosissaan muka koskaan edes yrittänyt ymmärtää Kromia....
Imelda: Ai en vai?
Kuulehan Orube, metsä voisi olla meille kaikille tärkeä, antoisa ja rauhallinen paikka.
Jopa minä nauttisin siellä kulkemisesta, ellei jo vuosisatoja sitten kylän ja metsän tila olisi kääntynyt selllaiseksi, kuin se on yhä tänäkin päivänä.
-Turmio ja kuolema ovat nyt lähempänä meitä kuin usein ajattelemmekaan!
Imelda: Meille kaikille käykin huonosti, jos Rommi saa sen pakkomielteensä johdosta muiden kyläläisten mielenkiinnon metsää kohtaan jälleen heräämään saaden yhä useammat ylittämään kielletyn rajan.
-Se poika on herättänyt jo nyt levottomuutta.
Hän on liian ailahtelevainen, kuriton ja ennen kaikkea ammatiton!
Sellainen poikkeavuus ammatillisessa kylässämme pistää väkisinkin silmään saaden ihmiset ajattelemaan, että hänen vetovoimansa metsään todella tarkoittaa jotain- jotain hyvää ja erityistä mistä pitäisi muka ottaa selvää menemällä metsään -suoraan surman suuhun!
Ettei se poika vain olisikin syntynyt tuhoamaan kyläämme asukkaineen kaikkineen.....
Orube: *katse välttelevästi poispäin* Mutta mummu....kyllähän sinä tiedät, ettei niin ole, eikä....Eikä Kromi vain voi ammattittomuudelleen mitään. Hän on vain....vähän erilainen.....
Johan minä olen sanonut, ettei sinun pitäisi tehdä niin!
Orube: No, e-en varsinaisesti, mutta....
Imelda: Sinun on muistettava, että sinä saat tehdä mitä haluat, kun minä johdan täällä. Sinuun ei satu koskaan. Kukaan ei vie sinua minnekään, jonne et tahdo. Sinä olet ikuisesti vapaa metsän kahleista, jos tahdot!
Mutta samalla sinun on pidettävä huolta muista kyläläisistä, jottei Wainfleetin kylä vielä jonain kohtalokkaana päivänä tuhoudu metsän saati Rommin johdosta....
Orube: Tietysti mummu, tietysti. Teen voitavani.
Teidän kaikkien kylänvanhinten tulisi tehdä niin, sillä kyllä uusi sukupolvi pystyy kantamaan teidän taakkanne.
Ja no, heidän jälkeen onkin sitten pikkuhiljaa jo minun sukupolveni vuoro....eli kyllä kylällä on aina joku, joka huolehtii siitä.
Orube: Ja sinähän luotat minuun, vai mitä? Sinun ei siis tarvitsisi enää niinkään huolehtia minustakaan, sillä kuten jo varmasti hyvin tiedät, osamme ovat jo vaihtuneet; nyt minä pidän huolta sinusta.
Ja teen sen kaikella rakkaudella ja kunnioituksella, vaikka luulosi esimerkiksi siitä, että; "olet taas ihastunut johonkuhun kyläläiseen ja tässä käy vielä huonosti", ovatkin täyttä silmänummetta.
Niin ihastuksen kohteeni ei taatusti olisi Kromi.
Orube: *ojentautuu halaamaan Imeldaa*
Mutta koska sinun ei tarvitse huolehtia minusta muutenkaan, niin voit jättää tunne elämänikin omaksi taakakseni.
Pääasiana on nyt se, että sinä voit hyvin, etkä kanna turhaan paineita tuosta "kylän johtajan taakastasi".
Ansaitsetkin kaiken sen hemmottelun ja huolenpidon, jota sinulle tarjoan.
-Sanot siis vain kun haluat kylästä jotain niin minä haen.
Tai jos haluat lähteä käymään itse kylällä, niin sekin sopii- olen valmis tukemaan sinua siinäkin.
Imelda: Kuinka kultaista Orube.....
Niin kultainen ja ajattelemassa aina muiden, eritoten kylän ja sen asukkaiden parasta.
Imelda: Kiitos tyttöseni- hienoa, että se näkyy.
Minä en vuorostaan voi varmaan koskaan kiittää ja kehua sinua tarpeeksi.
Olen näes vuosia kamppailut ja voinut vain toivoa, että kylän tilanne ratkeaa, ja sitten minulle siunaannuitkin sinä- oma lapsenlapsenlapseni, joka on valmis auttamaan minua aivan kaikessa- jopa vaikeassa tilanteessani.
Orube: Öh....Mitä oikein tarkoitat mummu? Onko sinulla ollut jotain ongelmia täällä kotona sillä aikaa kun minä olen ollut päivät töissä?
-Muistathan mitä olen sanonut sinulle aiemmin; hoitajan palkkaamisessa tänne sinun avuksesi ei olisi mitään hävett-....,
Tarkoitan, että kylällä kuuntelu on sinun osaltasi riittänyt nyt tähän asti. Nyt on alettava toimia!
-Tahdon, että et kuitenkaan tunne oloasi paineistetuksi tai nurkkaan ajetuksi. Minä en vaadi tai odota sinulta mitään.
Riittää vain että ymmärrät, kuinka tärkeää on ryhtyä suurempiin siirtoihin kylän ja sen asukkaiden suhteen.
Monet ovat ymmärtäneet, mitä olemme niillä tarkoittaneet ja osanneet varoa.
- Myönnetään, osalle se pelko on ollut jo liikaakin, mutta sitten on myös niitä jotka ovat vain halunneet osoittaa rohkeutensa muiden silmissä, ottaen siten kaiken irti kuulemastaan ja lopulta oppineet läksynsä kovimman kautta.
Heidän kuolemansa on ylläpitänyt muiden pelkoa, mutta samalla se on nostanut tietyn henkilön uskoa ja toivoa metsään pääsystä....
Tämä henkilö ansaitsisikin rangaistuksen, eristyksen muista tai luopumisen elämästään kokonaan.
Ilman häntä kukaan ei altistuisi uteliaisuudelle tai sille kirotulle pakkomielteelle!
Vain niin koko kylämme pelastuisi....
***
.JPG)
.JPG)
