Rannalla sinut kohtasin
Heipsan!❤
Kesä tuntuu loppuneen nyt ihan kerta rysäyksellä ja syksy tekee tosiaan tuloaan.
Kesällä sain paljon hyviä nukkekuvia ja niitä tulikin julkaistua niin tänne blogiin kuin instagram tililleni @sweetpullipdreams.
Vaikka minulta löytyykin toinen instagram tili myös muille, ensisijaisesti BJD- nukeilleni jostain ihmeen syystä en saanut sinne aikaiseksi kuin vain yksittäiset julkaisut BJD- nukkejen osalta Hayasta perheeni mökin laiturilla sekä Nialista ja Javierista lempimässä yhdessä pellolla❤ ( tuo peltokuva oli kuvaushetkellä porottavasta, älyttömästä, jopa tuskaisesta helteestä huolimatta kerrassaan ihana toteuttaa- Nial ja Javier ovat niin tehty tosilleen).
Tosiasiassa tulin kuitenkin kuvanneeksi toistakin BJD kaksikkoa kyseistä peltoa läheisellä järvellä.
Valitettavasti tämä, merenneito Cochlean sekä metsänhaltijoihin kuuluvan Peonyn ensikohtaamista kuvaava julkaisu jäi kuitenkin julkaisematta, kunnes tulin tässä ajatelleeksi, että kenties kyseisten kuvien julkaisu olisi helpompaa pienen tarinan pätkän yhteydessä😄
Joten tässä se sitten tulisi; pieni pätkä Cochlean ja Peonyn yhteisestä tarinasta siitä kohdin kun he kaksi tapaavat ensi kertaa.
( Postaus on otsikoitu tämän pätkän tapahtumien, ei tarinan todellisen nimen mukaan.
Eikä tarinan pätkä ole julkaistu niinkään kuvatarina muodossa, vaan pikemminkin tarinana johon on sisällytetty kuvia.
-Toivottavasti joka tapauksessa tykkäätte😊❤)
***
>>Aurinko porotti terävämmin ja kirkkaammin kuin tämä kyseinen olento oli kertaakaan eläessään nähnyt saati kokenut.
Yön viileys oli tipotiessään, eikä ympärillä näyttänyt olevan enää minkäänlaista suojaa.
-Ei, ei sitten minkäänlaista, sillä yöllä oli ollut sentään kylmä kuu ja sen suoma viileys, tummat ja osin sinertävät värit ja varjot, kun taas nyt tilanne oli kääntynyt aivan päinvastoin; oli vain polttava aurinko ja sen luomat kirkkaat värit, jotka saivat suorastaan lisää loistoa ja voimaa heijastuessaan järven pinnasta vaikeuttaen jo sen suuntaan katsomistakin.
Tuolta voimalta ei voinut kuitenkaan välttyä jäädessään vain paikoilleen katsomatta järveen, sillä auringon terävän loiston tuntisi kärventävänä lämpönä ihollaan ihan kuka vain.
Eritoten, jos jäisi pitkäksi aikaa paikoilleen.
Mutta enhän minä edes halua takaisin veteen, olento ajatteli.
Pääsin veden yläpuolelle, jopa ihan maalle asti, eikä kukaan vedessä elävä ole koskaan- ainakaan tietääkseni tehnyt niin.
Voinkin olla vain ylpeä ja iloinen saavutuksestani!, hän jatkoi koittaen selvästi vain kannustaa itseään.
Vilkaistessaan hieman takaviistoon olennon oli näes myönnettävä, että hänen peräpäänään toimiva pyrstö oli jo aivan rutikuiva ja se tuntui suorastaan jo halkeilevan iholtaan.
Myös käsissä olevat evät tuntuivat epämiellyttäviltä ja jos hän vain olisi voinut hän olisi kiskonut ne irti ihostaan jo aivan itse.
Ruumiinosiaan suurempana tuskana olento tunsi kuitenkin suunnatonta pettymystä rannasta ja sen tyhjyydestä.
Se kaikki, mitä vedeneliöt, kalat ja jopa simpukat minulle maanpäällisestä elämästä ja loistosta kertoivat oli siis vain valhetta....
Tai sitten he eivät todella tienneet mistä puhuivat...
Hiljaa mielessään olento kävi läpi monet ja taas monet vedeneliöt ja eläimet joilta oli kuullut tästä maanpäällisestä elämästä.
Monissa kertomuksissa olivat toistuneet juhlat, joita tällä kyseisellä rannalla oltiin järjestetty kuullemma jo ties kuinka monet vuosikymmenet aina kun vedessä oltiin havaittu pienikin vilaus hänen kaltaisistaan-järven neidoiksikin kutsutuista- vedessä elävistä kauniista olennoista.
Noissa juhlissa kuullemma erityisesti miehet olivat pyrkineet tuomaan itseään jostain ihmeen syystä esiin ja jos juhlittu järvenneito sattui vielä jopa osumaan paikalle sai tämä vastaansa suuren joukon kilpakosijoita.
Itse järvenneitona olentoa kuitenkin pikemminkin kuvotti moinen huomio miehiltä , eritoten koska ei täysin ymmärtänyt, mistä moinen kuolaus ja hötkyily johtui,eikä siltä pohjalta itse oikein välittänyt tehdä niin kuin järvenneitojen oli usein tapana.
Eihän hän ollut koskaan edes kokeillut saati saanut mahdollisutta siihen.
Kenties tämä autio, tyhjä ranta vain todistaa etten ole vain tarpeeksi kaunis kellekään- etten ole moisten juhlien arvoinen, hän huokaisi jokseenkin pettyneenä ja väsyneenä ajatukseen, että hänen pitäisi jäädä tälle rannalle vain odottamaan että joku löytäisi hänet tehdäkseen arvion "olisiko nyt juhlan aika vai ei. "
Järven neidot eivät todella taida olla täällä yleinen näky, hän jatkoi antaen katseensa kiertää muuten niin tyhjää rantaa lukuunottamatta sen toiseen päähän asetettua, puista venettä, joka oli kenties ollut siinä paikallaan, nurinperin asetettuna jo aivan yhtä kauan kuin järven neidot olivat pysyneet poissa tältä rannalta.
-Kukaan meistä ei siis ainakaan enää ole käynyt täällä....
Eihän sitä tiedä kävikö täällä minunlaisiani useammin joskus vuosia, vuosia sitten....
Kenties tuo vuosia kestänyt väliaika onkin verottanut tämän maan asukkaiden uskoa ja arvostusta järven neitoihin....
Oli miten oli ja oli juhlia tai ei hän olisi kovasti halunnut nähdä maanpäällisen elämän, sen eliöt ja asukkaat, kuulla näiden äänet ja puheenkin ja mikä parasta päästä jopa itsekin puhumaan näille kertoakseen järven alaisesta elämästä kuullakseen vuorostaan itse maasta ja sen ihmeistä- opittuaan tarpeeksi hän olisi voinut jopa verrata näitä kahta todellisuutta ja löytää niiden erot ja yhtäläisyydet kauhistellen sekä ihastellen niitä....Kaiken sujuessa mukavasti ja hyvin hän voisi jopa laulaa ilmaistakseen iloaan tämän maan kansalaisille....
Mutta ei. Ei tietenkään. Kaikki ei ollut mahdollista ja nyt hän oli ajanut itsensä tilanteeseen, josta poispääseminen olisi työn ja tuskan takana, ellei jopa täysin mahdotonta.
Oman kehon- eritoten rapistuvan kuivaksi muuttuneen pystön- siirtäminen takaisin viereiseen järveen saattaisi olla varsin kivuliastakin eivätkä polttelevat evät tehneet tilantesta yhtään sen helpompaa vaan yhtä kipua ja tuskaa....
Rapina hiekalla.
Se lähestyi ja sai neidon havahtumaan tuskailuistaan ja nostamaan katseensa hiekalta suoraan eteenpäin veneelle, joka oli ollut vain hetkeä aiemmin aivan yhtä tyhjä kuin muukin ranta.
Vaan ei enää, sillä nyt sen viereltä, metsän puolelta rannalle suuntasi ihminen.
Ei, se ei voinut olla vain ihminen sillä sillä oli päässään pienet sarvet ja olemuskin oli jotenkin suuremmoisempi kuin vain tavallisen ihmisen.
Kyseessä oli joka tapauksessa nuori naishenkilö, joka oli todella kaunis.
Ja mikä silmiinpistävintä tällä oli yllään kaunis, turkoosi juhlamekko ja yllään jopa korujakin.
Oikea juhla-asustus.
Mikä tarkoittaisi, että.....
Hänen saapumisensa rantaan oli sittenkin huomattu!
Hänelle oltiin järjestetty järvenneitoa ylistävät juhlat ja pian hän pääsisi varmasti osaksi niitä!
-Viis niistä iljettävistä kilpakosijoista, hän menisi mukaan ja saisi todella nähdä, kuulla ja tietää kaiken, minkä oli aina halunnutkin!
-Hän pääsisi pian viralliseksi osaksi tätä maailmaa!
***
Kuinka he voivat tehdä tämän minulle?!
Naittaa minut sille mokomallekin raunio kuninkaalle!
Naittaa minut sille mokomallekin raunio kuninkaalle!
Peony sadatteli suureen ääneen päässään astellessaan tarmokkaasti vedenjumalten ikiaikoinaan rakentaman veneen- jota ei käytetty enää varsinaiseen tarkoitukseensa veneilyyn tai kalastukseen vaan vain merkkinä järvestä- luota suoraan rannalle.
Täällä hän saisi ainakin olla yksin ja rauhassa, sillä ketkään muut metsänhaltijat eivät oikeastaan juuri koskaan käyneet täällä.Eivät edes äiti ja isä.
Ja heinä pysyisinkin poissa, mikäli eivät halua kohdata minun inhoani ja raivoani!
Peony tunsi kyseisten tunteiden vain kasvavan sisällään muistaessaan Lancen hänelle suuntaaman hymyn, joka oli ollut muka niin rakastava, mutta todellisuudessa niin mairea ja maanitteleva ettei siitä voinut erehtyä. Nuori mies ei ollut aikeissa naida häntä rakkaudesta ja tunteiden palosta saati sitten heidän lapsuuden aikaisen ystävyytensä kunniaksi vaan saadakseen hänen kautta vanhemmat puolelleen, päästäkseen syvemmälle metsään ja kenties jopa hylätäkseen sukunsa jo vuosisatoja hallitseman temppelin muistoksi jääneet rauniot.
Hän haluaa minun kauttani uuden elämän ja koko metsän väki muita haltijoita myöten kutsuttiin juhliin vain todistamaan hänen kosintaansa.....
Ja äiti ja isä tiesivät siitä, eivätkä varoittaneet minua siitä edes hiukkaakaan! Asettuivat pikemminkin vain Lancen puolelle maanitellakseen ja saadakseen minut suostumaan siihen hänen ehdotukseensa!
Toisinsanoen juhlat olivat olleet vain pelkkää kulissia eikä häntä kaduttanut nyt yhtään, että oli päätynyt karkaamaan sieltä pois.
Vanhemmat huutakoot ja raivotkoot minulle niin paljon kuin vain sielultaan sietävät, mutten siltikään mene naimisiin hänen kanssaan vain. jotta hän saisi paremman aseman metsän hierarkkiassa antaen vanhemmilleni siitä hyvästä pienen palan niistä metsän takaisista raunioistaan- emme tee niillä mitään ja sitä paitsi aion olla vapaa!
Peony pysähtyi kääntyäkseen katsomaan vieressään avautuvalle järvelle, joka oli nyt suorastaan loistossaan auringon välkehtiessä sen pinnalla sädehtien sen kautta loistoaan vain laajemmin ympärilleen.
Nostaessaan katseensa tästä säihkeestä ylös taivaalle hän miltei tunsi vapauden kosketuksen.
Vapaa kuin taivaan lintu....Tai järven kala.
Sellainen minä haluan olla, metsänhaltijan asemani mukaisesti.
Osana luontoa ja siten sen tarjoamaa vapautta.
En mikään ikivanhan, nykyään jo täysin rapistuneen temppelin valtiaasen sidottu puoliso.
En nyt enkä koskaan. Vaan vapaa....täysin vapaa!
Peony veti jo syvään henkeä huutaakseen ja julistaakseen vapauttaan järvelle ja siten koko maailmalle, kunnes jokin pysäytti hänet.
Sivulla, suoraan eteen käännyttäessä maassa näkyi jokin tasaiseen tahtiin hengittävä....ei siis jokin vaan joku elollinen olento, jollaista Peony ei ollut koskaan aiemmin nähnyt.
-Sehän oli kuin ihminen, paitsi...ettei sitten ollutkaan.
Tähyillessään jättämältään, hyvältä etäisyydeltä olentoa Peony huomasi sen takana olevan pyrstön.
-Ja ei, ihminen ei vain maannut kalan vieressä vaan tuo pyrstö oli osana kyseistä olentoa.
Ihmisen ja kalan risteymä.....On se rakkaus lopputuloksineen ihmeellinen asia, sillä tuollaisesta en ole koskaan kuullutkaan, vaikka metsäkin on täynnään mitä erikoisempia olentoja.....
Ilmeisesti järvikin on aivan oma maailmansa ja ties millaisia eliöitä ja olentoja sieltäkin löytyy....
Silmäilleessään tätä eväkästä tarkemmin Peony tajusi järkytyksekseen, ettei tämä ollut pukeutunut pyrstöönsä liittyvästä ihmiskehostaan mitenkään, mikä oli selvä todiste siitä ettei kyseinen olento ollut koskaan ennen ollut maalla saati tiennyt kuinka täällä tuli käyttäytyä muiden silmiä ja sivistystä ajatellen,
Nuori nainen oli siinä hänen edessään ihmiskeholtaan täysin paljaanaan!
Ja koska Peony ei ollut mies, joka olisi ehkä voinutkin kuolata vastaavanlaisen naiskehon perään hän katsoi kiusaantuneena poispäin voimatta kuitenkaan välttää olennon häneen nostettua, uteliaisuutta tihkuvaa katsetta.
Olento availi suutaan kuin yriittääkseen puhua tai haukkoakseen henkeään.
Pyrstöstään päätellen se elää todella vedessä....Tarkoittaako se ettei se kykene olemaan maalla tukehtumatta?
Että se tekee kaiken aikaa kuolemaa?
Etsiessään epätoivoisesti olennon kiduksia tai muuta hengitysmenetelmää Peony joutui kuitenkin toteamaan ettei sellaisia ollut- olento oli yläruumiltaan täysin ihmismäinen lukuunottamatta kasvoilla olevaa sateenkaarta, joka peitti leveydellään olennon silmät jatkuen aina ylös otsaan asti.
Se on aivan liian kaunis kuollakseen....
Peony tiedosti toimivansa osin täysin harkitsematta laskeutuessaan alas tuntemattoman olennon viereen, muttei myöskään voinut olla tekemättä sitä.
Tuossa olennossa on jotain vastustamatonta ja lisäksi järvi on osa metsää ja siten myös minua.
Velvollisuuteni on siis auttaa myös sen asukkaita.
- Hei, hän aloitti jääden heti miettimään saisikö edes vastausta tältä järven olennolta kun ei ollut edes varma ymmärsikö tämä häntä saati pystyisikö se edes puhumaan.
No, aina kannattaa silti yrittää.
-Minä olen Peony, olen metsänhaltija tuolta läheisestä metsästä, hän jatkoi viitaten kädellään kauas taakseen.
-Se ei näy tänne rannalle asti, mutta se on todella iso ja vehreä paikka. Kasvillisuutta ja eläimiä, unohtamattakaan sitten itse minun kaltaisiani haltijoita sun muita taikaolentoja ja- henkilöitä löytyy siellä ihan joka paikasta.
Et olekaan tainnut käydä täällä koskaan aiemmin, sillä minä päähaltijoiden tytät tietäisin muuten varmasti kuka olet ja....
Olennnon yhtäkkiset liikkeet keskeyttivät Peonyn.
Se kohotti kättään viittoen hänen juhla-asuunsa, jonka hän tajusi vasta silloin jättäneensä päälleen.
Amatöörin moka, nyt pistän täällä rannalla varmasti silmään jos muut juhlijat ovat lähteneet etsimään minua.
Sitten olento kohotti kättään hänen omaansa kohti kuin tarttuakseen siihen.
Peony ei väistänyt vaan pänivastoin ojensi hieman kättään lähemmäs hitaasti lähestyvää olentoa kohti.
Vain hetkeä myöhemmin tämä puristi jo hänen rannettaan tiukasti selvänä merkkinä siitä, ettei tämä pelännyt häntä yhtään.
Enkä minäkään pelkää sinua, sillä olet todella kaunis.....
Peony ajatteli nostaessaan katseensa heidän käsistään ylös olennon- tai ennemminkin neidon- kasvoihin.
Tämä oli kallistanut päätään ja hymyili hänelle.
Ja vaikkei tuo ilon tuike yltänyt aivan silmiin asti - ne kun olivat varsin tummmat ja suht ilmeettömät ja pistivät siten esiin kasvoilla olevasta, värikkäästä sateenkaaresta- Peony tunsi jotain sydäntään sykähdyttävää.
Hän näki tässä olennossa sitä vapautta, jota itse niin kovasti kaipaisi ja halusi.
Villi ja vapaa sielu on todella se mikä minulta metsänhaltijana puuttuu....Olenhan vanhempieni ja pahimmaillaan pian jopa avioliiton kahleissa.....
Ennen kuin hän kuitenkaan ehti enää avata suutaan sanoakseen jotain hän huomaisi olennon huulien jälleen liikkuvan.
Tällä kertaa se ei kuitenkaan näyttänyt enää hengen haukkomiselta saati tukehtumiselta, vaan sanojen muodostamiselta.
Peony höristikin korviaan kuullakseen pienenkin äänen ja kuiskauksen mitä olento suustaan päästäisi.
- Juhlat....iloiset juhlat....tämä lausui ennen kuin väläytti entistä kirkkaamman hymyn ja alkoi yllättäen hyräillä ja laulaa.
Peony hätkähti ja olisi halunnut ottaa askeleen tai pari kauemmas tästä olennosta joka edellen puristi hänen toista kättään.
Samalla jokin kuitenkin esti häntä sillä olennon, neidon kaunis ääni oli niin melodinen ja hypnotisoiva ettei sitä voinut väistää tai paeta.
Siinä hän siis oli - kuin jonkinlaisessa transsissa- kauniin neidon otteessa tämän laulun sanat päänsä sisällä kummuten tietämättä pääsisikö siitä enää koskaan irti....
"Rannan luona kaikuu vain äänet kiitoksen, on jäänyt kaikki kaipuu ja aika maallinen, me saimme nähdä siellä sen mitä uskoimme, kun aaltojen ja laineiden tiellä matkaamme jatkamme...." >>
***
Heidän takanaan on siis tämän tyylinen tarina, jossa keskitytään rajoihin ja niiden ylittämiseen sekä siihen millaisen vastuun yksilö joutuu kantamaan toisinaan ihan tahtomattaan.
-Eiköhän sitä jossain vaiheessa heistäkin paremmat hahmopostauksetkin vielä saada.
Kiitos lukijoille ja katsojille, palaillaan pian❤
.JPG)